Wiliam Owen Roberts Rutto ************* Nuorimmat lapset näkivät ensimmäisinä Chwilen Bwmin, Koppakuoriaisen, lähestyvän kirkkoa säkki olallan. "Tappeluunkos tuo on, vai?" "Toivottavasti siinä on eloa tällä kertaa." Einion Fychan, nuori spitaalinen raahusti paikalle, mutta kaksi maaorjanaista alkoi sohia häntä puisilla heinähangoillaan kauemmas. Haluten kuitenkin saada osansa huvista hän kipusi vähän matkan päässä olevalle suurelle kivelle voidakseen katsella rauhassa. Jotkut lapsista heittelivät häntä omenankodilla. Hän väisti yrittäen samalla ottaa kotia kiinni. Peläten kuitenkin menettävänsä tasapainonsa ja kiinnittävänsä huomiota itseensä hän päätti teeskennellä välinpitämättömyyttä. Lapset kyllästyivät nopeasti ja jättivät hänet rauhaan. Chwilen Bwm laski säkin maahan ja puri hampaitaan yhteen hirvittävässä tuskassa. "Pyhä Jeesus, mikä hammassärky! Se on kiduttanut minua päiväkausia..." Tänä päivänä pidettäisiin kirkon pohjoisseinän luona kaupungin suosituimmat, jokavuotiset kilpailut. Paikalle oli kyhätty kaisloista ja seipäistä alkeellinen aitaus, jonka luokse väki nyt alkoi kokoontua. Erityisesti maaorjat olivat odottaneet tapahtumaa kiihkeästi ja huhuttiin, että innokkaimmat kilpailijat olivat harjoitelleet salaa - muuan maaorjatyttö oli eräänä iltana ollessaan kokoamassa kanojaan metsikössä hökkelinsä lähistöllä löytänyt aluskasvillisuuden seasta jälkiä samanlaisesta aitauksesta. Hwch Ddu, nuori maaorjanainen, tunsi myötätuntoa Chwilen Bwmia kohtaan. "Palaisin helvetin tulessa ennemmin kuin kärsisin tuota. Hammassärkyni viime keväänä oli kauhea..." Kaikki tekivät ristinmerkin. Gwythwches, vanha palvelijatar, tarttui Chwilen Bwmin ranteeseen. "Näytä nyt. Anna kurkistaa." "Mikäs kiire nyt on? Rauhoitu, nainen!" Gwythwches liikahti säkkiä kohti ja tökkäsi sitä. "Kautta Pyhän Bartolomeuksen pyhän pissan, miten ihmeessä menit hankkimaan tuollaisen laihan, surkean otuksen tällaista kisaa varten?" Chwilen Bwm sylkäisi karkeasti "Helvetillinen maku suussa! Kuin olisin nuollut koiran kieltä kolme päivää aamusta iltaan." "Se pitäisi monet taudit loitolla." "Niinhän ne sanovat." Joku maaorjista teki ristinmerkin. Chwilen Bwm nojasi kirkon seinää vasten purren hampaitaan yhteen, kunnes kyyneleet tulvivat silmiin. Kipu oli pahempi kuin kiirastuli. Hän kuljetti kieltä suussaan ja maisteli mätää; se oli hapanta kuin kuolleen käärmeen vatsa. Hän raapi jalkaansa maata vasten kaivaen isovarpaansa multaan. Hänen ohitseen syöksyi karju vinkuen ja paeten takaa-ajavia lapsia, jotka yrittivät hypätä sen selkään. "Hei, tulehan sieltä, Chwilen Bwm! Liikettä!" raakkui eräs maaorjanainen. "Toivottavasti tästä tulee hauskempaa kuin viime vuonna." "Oletkos hionut sen hampaita, vai?" "Suu kiinni, senkin typerä akka!" Chwilen Bwm tihrusi kyyneltensä läpi ympärillä olevia kasvoja yksiä toisensa jälkeen. Harmaaihoisia, nälkiintyneitä kasvoja, jotka ahnaasti tarttuivat pienimpäänkin tilaisuuteen saada hieman jännitystä lohduttomaan elämään. Pieni poika sieppasi säkin, kamppaili vimmatusti nyörien kanssa ja työnsi sitten kätensä sisälle. Ensin hän jäykistyi hetkeksi. Sitten, hitaasti, hymyillen hän veti esiin mustan kissan ja, pidellen kiinni sen kaulassa olevasta pannasta, nosti sen voitonriemuisesti ilmaan päänsä yläpuolelle. Hän katsoi ihmetteleviä kasvoja ja kuuli mutinaa ja kuiskailua väkijoukosta. Sitten hän yhtäkkiä loikkasi kehään ja paiskasi kissan maahan. Hyvin vanha mies tökkäsi keppinsä maahan. Hän oli niin vanha, ettei kukaan uskaltanut edes arvailla hänen ikäänsä. Väki hiljeni hänen ojentaessaan puristetussa nyrkissään tusinaa ruohonkortta. "Vain kuusi lyhyintä kortta pääsee tappelemaan," hän sanoi vapisevalla äänellä. Hetkeä myöhemmin kuusi miestä seisoi töniskellen ja iloisesti höröttäen valmiina kehän luona kuuden muun miehen sitoessa heidän käsiään selän taakse. "Tiedätte säännöt," vanha mies sanoi ohuella, innottomalla äänellä."Ei saa purra, potkia eikä sylkeä, ja vain otsaa saa käyttää tappelemiseen." Väkijoukosta kuului muutama hermostunut naurunpyrskähdys ja kilpailijoista taimpana seisova parrakas typerys hymähti itsevarmasti. Hän oli voittanut kilpailun viisi kertaa peräkkäin. Muutama maaorjatyttö hypähteli hihkuen ylös alas. Usein heistä jotkut laskivat alleen jännityksestä. Pikku poika oli kyykyssä kehässä ja silitteli kauhuissaan olevaa kissaa. Kuusi valittua hyppäsi aidan yli ja joku nosti pojan ulos aitauksesta. Kaikki kuusi miestä katsoi kissaa, joka kyyristyneenä heilutti häntäänsä. Väkijoukko hiljeni. Vanhuksen valmiina-huuto aiheutti korviahuumaavan huutomyrskyn. Kilpailijat syöksyivät eteenpäin hurjasti ja raivokkaan päättäväisesti. Katsojat olivat varmoja, ettei Eifionyddin maakunnassa ollut miesmuistiin nähty näin rajua taistelua. Silloin tällöin joku kilpailijoista kaatui rähmälleen maahan ja hänen sieraimensa täytti pölyn ja hikisten jalkojen löyhkä. Ja he polkivat. Ja he väänsivät. Ja karjuivat. Ja huusivat. Ja sysivät ja löivät ja tönivät ja liukuivat ja kaatuivat ja pyörivät ja ryömivät ja vuosivat ja ulvoivat. Ja yleisö oli hurmoksissa. "Mene sekaan siitä! Sisään nyt! Sisään!" "Alemmas, siihen! Alemmas!" "Päähän! Päähän! Päähän!" Kissaa tuskin erotti sätkivien säärten, jalkojen ja kumartuneiden päiden sekamelskasta. Vain silloin tällöin saattoi metelin ja pölyn ja kömpelösti nytkähelevien ihmisruumiiden seasta nähdä siitä vilauksen. Väkijoukko oli aivan villinä. Joku puraisi typerystä leuasta ja hypähti taaksepäin suu täynnä partakarvoja. Typerys kiljahti, mutta ei saanut käsiään vapaiksi, joten hän heilautti päätään taaksepäin murtaen toisen kilpailijan nenän. Spitaalinen hypähteli kivellään pyyhkien kärsimättömästi nenäänsä kämmenselällään. Kissa kiljui. Yleisö ulvoi ja herjasi. Punainen pöly lensi. Likaiset jalat tapailivat tukea. Iltataivas tummeni. Huudot kovenivat. Pöly lensi korkeammalle. Huutoa...pölyä...huutoa...pölyä... Ja ohut verivana kirkon seinässä... 1. Aurinko paistoi vakaasti hienostuneiden kaariholvien, marmoripihojen ja musiikkilähteiden yllä kaukana Madrasassa, sulttaani Hasanin maineikkaassa akatemiassa Kairossa. Vuososataa aiemmin Bagdad oli joutunut mongolilaumojen käsiin, joten Kairosta oli tullut islamilaisen maailman keskus. Madrasan rakennustyö oli vielä hieman kesken, mutta akatemian sydän, sen ylväs keskushalli, oli jo pystyssä koko ankarassa kauneudessaan. Sen katto näytti kurkottavan taivaaseen, miltei äärettömiin korkeuksiin opettajiensa ympärille kokoontuneiden opiskelijoiden , ulmien, yllä. Madrasaan valitut oppilaat tulivat tänne jo lapsina viettääkseen nuoruutensa tutkien Pyhää Koraania ja sen perinteitä. He opettelisivat sen sekä fiqhin monimutkaiset lait ulkoa. Vasta vuosien tunnollisen opiskelun jälkeen heistä tulisi lähetyssaarnaajia, jotka lähetettäisiin islamilaisen maailman jokaiseen kolkkaan ja sen ulkopuolelle. Ja juuri täällä nuori opiskelija Salah Ibn al Khatib oli saavuttamassa tärkeän vaiheen opinnoissaan. Kymmenen vuoden ajan, seitsemän ikäisestä lähtien, hän oli kuullut ja oppinut Pyhän Koraanin mukaista Profeetan Lakia. Hänelle oli opetettu, että ihmisen tuli järjellään ymmärtää Allahin Jumalallisen Tahdon vaikutuksesta syntynyttä maailmankaikkeutta ja kehittää tuon tahdon mukainen, oikeudellinen yhteiskuntajärjestelmä. Hänelle oli kerrottu myös säännöistä, joiden tarkoituksena oli rajoittaa ahneita mielitekoja ja maailmallisia haluja, sekä Ikuisen Viisauden suuruudesta verrattuna ihmiskunnan maanpäällisen olemassaolon pienuuteen ja mitättömyyteen. Salah ei muistanut aikaa, jolloin hän ei vielä ollut kuullut muqrin lukevan ääneen Kirjaa, jolloin hän ei vielä päivittäin uppoutunut sen pyhiin totuuksiin. Hän oli lukenut sen kuusi kertaa alusta loppuun: sata kaksikymmentätuhatta sanaa, sataneljätoista suuraa ja kuusituhatta ayaa. Madrasan maine perustui ulkoa oppimiselle, ja jotkut muqrit olivatkin saavuttaneet rikkautta ja kunniaa kaunisäänisinä ja kaunopuheisina pyhien kirjoitusten lausujina. Ja niin, lause lauseelta, jakso jaksolta, jatkuvan toistelun kautta Salah oli tehnyt Pyhän Kirjan osaksi itseään. Se oli punonut hänet hienoon verkkoonsa, osaksi rikasta kudosta, joka kuvioi ja käsitti koko maailmankaikkeuden kaikkine osineen. Miltei kaikki tietonsa, niin kanssaihmisistä kuin maailmasta Madrasan korkeiden muurien ulkopuolella, oli hän saanut opettajiltaan. Salah toivoi, että hänen pitkän opiskeluaikansa täyttyminen toisi joitakin vastauksia ikuisiin kysymyksiin ihmiskunnan alkuperästä ja kohtalosta, ihmisen ja Jumalallisen järjestyksen suhteesta ja Armeliaan tahdosta. Niin, täällä valkoisen marmorin, vihreiden lehvien ja solisevan veden tyyneydessä, täällä loistavassa, aurinkoisessa rauhassa Salah Ibn al Khatib valmistautui pyhään seikkailuun - lähtemään ensimmäiselle Hajj'lleen, pyhiinvaellukselle Mekkaan, Profeetan synnyinkaupunkiin ennen kuin palaisi takaisin Madrasaan päättämään opintonsa. Mutta hän oli saamaisillaan surullisia uutisia... Surullisia ja huonoja uutisia. Sanottiin, että Salah oli rikkan ja vaikutusvaltaisen isänsä ilmetty kuva. Hän oli tukeva ja suoraselkäinen ja hänen sanottiin olevan kestävän kuin kolmivuotiaan kamelin. Hänen otsansa oli leveä ja hallitsi kasvoja epätasaisen, mustan hiuspehkon alta. Hänen jalomuotoinen, aristokraattisesti kaartuva nenänsä pisti esiin kahden pyöreän, mustan silmän välistä. Silmissä oli vain aavistus ruskeaa ja hänen ihonsa oli epätavallisen vaalea - kun hän oli vihainen tai kun hän painiskeli erityisen vaikean teologisen pulman kanssa hänen vasemmalla ohimollaan tykytti sininen suoni. Hänen suunsa oli pieni ja antoi usein vaikutelman ironisesta hymystä, aivan kuin hän epäilisi mestareidensa opetuksia. Mutta todellisuudessa tuo hymy oli täysin viaton ja kaukana kyynisestä. Hänen käyntinsä oli Madrasan ikivanhan tavan mukaisesti elegantin liukuvaa, mutta kutsuttaessa nimeltä hän pysähtyi ja kääntyi kokonaan ympäri sen sijaan, että olisi vain vilkaissut olkansa yli. Salah Ibn al Khatib oli nuori, eloisa ja kunnianhimoinen. Hän toivoi luovansa uran lähetyssaarnaajana tai jopa akateemisena kirjastonhoitajana. Mutta nyt, juuri kun hän sydän sykkien ajatteli lähestyvää pyhiinvaellusta hänen setänsä saapui Madrasaan tuoden surulliset ja huonot uutiset. "Hyvin sairas?" "Hyvin sairas," nyökkäsi hänen setänsä Ahmad al Khatib, ja he kävelivät yhdessä vakavina Madrasan marmoripihojen ja hienojen pylväskäytävien poikki ja pienen oviportin läpi helteisen Kairon meluisaan hyörinään.