Lycka utan paus tål inte en enda människa. Med björnar är det annorlunda: när det regnar, blir deras päls våt och de gör djupare spår i myren än när de är torra. När det regnar får dropparnas kittlande mig att skratta. Med björnar är det annorlunda: de skrattar inte åt skratt En helikopter landar i den snöiga gläntan. stiger ut. De pulsar fram till närmaste tall, fäller den och, se - bakom den finns ett badkar. Männen skakar hand: historieskrivningen kommer att komma ihåg dem som de män som först nådde badkaret. På våren, när snön smälter, tänker de, kommer vi tillbaka och badar i det STILL LIFE En fruktkniv. En gitarr och en man som smeker dess hals. Ur den öppna dörren sträcks genom rummet en hand och häller upp te i kopparna. Handen avlägsnar sig sakta: som om den väntade på tack. Nästa morgon. En uppstoppad gepard bärs in i rummet. Flyttkarlarna kallar på husfolket men får inget svar. På golvet en blodpöl. Om Tittaren vill kan hon skura bort den. Låt handen bara först doppa sin penna i den och kvittera geparden mottagen Bakom varje knut väsnas en motor. På motorn sitter en man och stirrar: nej, han vet inte vad motorn uträttar, men det har att göra med hans arbete. I min ficka har jag en sten som målats orange. Jag säger åt mannen att jag stulit den. Om mannen är polis, så tar han eld i sitt hår av den, om taxichaufför, så för han den hem till sig och lyssnar Vi tvistar om att spela cello. Du spelar och jag talar. Då det går ett tåg mellan oss hör jag inte cellon, men jag är säker på att du använder tiden till att riva upp gräset kring dig. Jag gör anteckningar om rökslingorna som svävar i tågets rökvagnar. Hur olika är våra arbeten inte, hur illa skyddade för regn (Jag lutar mig mot en sjuk lönn.) Känner du inte mig längre? Jag är pojken med gyllene hår som brände er ria i somras i fjol. Jag målade husen, hästarna, åkrarna röda; jag stod naken i solnedgången och du skrattade, frågade, hur kommer det sig att min sol är fäst med spikar Tauotonta onnellisuutta ei kestä yksikään ihminen. Karhujen kohdalla on toisin: kun sataa, niiden turkki kastuu ja ne jättävät syvempiä jalanjälkiä suohon kuin kuivina. Sateella minua naurattaa pisaroiden kutittava vaikutus. Karhujen kohdalla on toisin: niitä ei nauru naurata Lumiselle aukealle laskeutuu helikopteri, jonka sisästä astuu ulos kolme miestä. He tarpovat lähimmän männyn luo, kaatavat sen ja kas - sen takaa paljastuu kylpyamme. Miehet kättelevät toisiaan: historiankirjoitus tulee muistamaan heidät miehinä, jotka ensimmäisinä saavuttivat ammeen. Keväällä, kun lumi sulaa, he tuumivat, me tulemme takaisin ja kylvemme siinä STILL LIFE Hedelmäveitsi. Kitara ja sen kaulaa hyväilevä mies. Avonaisesta ovesta ulottuu huoneen poikki käsi ja tarjoilee kuppeihin teetä. Käsi poistuu hitaasti: tuntuu kuin se odottaisi kiitosta. Seuraava aamu. Huoneeseen kannetaan täytetty gepardi. Muuttomiehet huhuilevat talon väkeä, mutta jäävät vastausta vaille. Lattialla on verilammikko. Jos Katsoja haluaa sen voi hangata pois. Anna kun käsi ensin kastaa siinä kynänsä ja kuittaa gepardin vastaanotetuksi Kutsu kuulusteltavaksesi ruuvi, niin näet että mikään ei pidä sitä seinässä. Kysy sen kierteiden tarkoitusta ja se kysyy sinulta samaa: näet heti, että tästä ei kiduttamalla selvitä. Vie ruuvi ulos ja kysy, tarvitseeko se tähtiä. Pidä teloitusryhmä piilossa tähtitaivaaksi naamioidun verhon takana. Jossain sortuu seinä. Siinä olisi jo tarpeeksi syytä teloittaa ruuvi: petturuus, joka johtaa koko kompleksin kapinaan. Ruuvi vaikenee. Ja ehkä sinäkin olet oppinut jotain: et voi antaa käskyä, ennen kuin puhe antaa luvan Jokaisen nurkan takana jyllää moottori. Moottorin päällä istuu mies ja tuijottaa: ei, hän ei tiedä mitä moottori tekee, mutta se liittyy hänen työhönsä. Minulla on taskussani oranssiksi maalattu kivi. Sanon miehelle, että olen varastanut sen. Jos mies on poliisi, hän ottaa siitä tulen tukkaansa, jos taksinkuljettaja, hän vie sen kotiinsa ja kuuntelee Kun olin fasaani, onnistuin löytämään sosiaalisen lokeroni. Lensin päin hautakivea ja murskaannuin. Mutta koska kivi oli punaista graniittia, sopi nurinpäin kääntynyt sisustani täydellisesti perhehaudan väreihin Ja omaiset päättivät antaa minun olla Haarniskoiden keskellä seisoo hiljainen opas: hän ei halua loukata vieraitaan, jotka uskovat, että haarniskat ovat tyhjiä. Opas kertoo että tila, jonka liha hylkää, ei koskaan tyhjene. Vieraat loukkaantuvat ja lähtevät. Haarniskoiden keskellä seisoo hiljainen opas: hänen taskulamppunsa imee pois vieraiden jättämän valon Luokkaretkeläisiä kuljettava bussi pysähtyi tauolle tienviereen ja hetkessä läheinen metsä kuhisi leikkivistä lapsista. Opettaja ja kuski eivät kumpikaan huomanneet miten auto koululaisten sijaan täyttyi mäyristä, sammakoista, sisiliskoista ja oravista. Niin riemukasta oli eläinten keväinen karkelo, että pian nimenhuudon jälkeen jo jatkettiin kotia kohti Kiistelemme sellonsoitosta.Sinä soitat ja minä puhun. Kun välistämme kuljee juna en kuule selloa, mutta olen varma, että käytät ajan ruohon repimiseen ympäriltäsi. Minä teen muistiinpanoja junan tupakkavaunuissa leijuvista savukiehkuroista. Miten erilaisia ovatkaan työmme, miten huonosti sateelta suojassa (Minä nojaan sairaaseen vaahteraan.) Etkö tunne enää? Minä olen se kultatukkainen poika, joka poltti Teidän riihenne viime kesänä. Maalasin punaiseksi talot, hevoset ja pellot; seisoin alasti auringonlaskun edessä ja sinä nauroit, kysyit, miten minun aurinkoni on nauloilla kiinni Tässä sen reuna Mutta en kuule tarkasti mitä huomenna sanon eräässä porraskäytävässä erään tapaamisen jälkeen, ja miten käytävän askeleet seuraavat perässäni, pysähtyvät samalla kun minä käännyn katsoakseni niiden lävitse kaikkea sitä aikaa, joka on puhutellut minua kirkkaasti omien sanojensa ympäri. Silti päättämättä yhtäkään kehäänsä minussa. * * * Kukaan ei vaikene, kukaan ei puhu näistä asioista kuten minä. Nyt kuulostaa kun puhuisin niistä niin kuin ei kukaan, ja joku toinen katselisi vieressä ja vaikenisi. * * * Samoin kuin syntyessäsi oikeutesi olla ei-mikään katosi. Et voi peruuttaa sitä tuomiota ja silti on kuin uskaltaisit peruuttaa sitä kohti uudelleen vain selkä edellä. Ajat huomaamatta niin paljon yli. * * * Ikkunan takana räntähiutaleet nousevat ja laskevat, valkoiset kylmät hyönteiset. Kesällä niiden veljet kehäytyivät auringon mataliin, äänettömiin laukauksiin, kun viiletin pyörällä kuusikujan hämärässä nielussa niitä siivilöityi aina silmiini, suuhuni. Ne olivat jo silloin viileitä. Nyt uhraan kynsiäni, luovutan omaa lämpöäni nojatuolin selkämykseen. Jumalan aivoissa särkevänä pimeänä kohtana, joka on tuntematon, ellei sitä häiritä todeksi, tehdä kivusta näkyvää tietoa. Niin kuin minusta alkaen. Evoluutio lähtee kevyesti varpaistani. Käyrät, kovat siivet naksahtelevat lattialle, sinkoilevat mihin tahansa huoneen avaruudessa kunnes kokoan puristan lujemmin kourassani särkevää kiinteää aikaa. Ne kertovat että olen olemassa, tulemaisillani, symbolit jotka aina toistuvat, mihin nyt menen. Avaan ikkunan, kylmä kiila putoaa huoneeseen, tunkee viistosti syliini, heittää ristinmerkkinsä otsaan, vatsalleni, oikeaan ja vasempaan olkapäähäni. Minusta välitetään, hirveästi. Avaan kourani helpon rukouksen ja heitän. Kynnet lentävät hiutaleiden sekaan, ehkä huomaavat kohta miten vähästä vapaudesta lähtevät. * * * Vesipisaroiden kirkkaat helmet välähtävät hämähäkinverkossa, myrskystä tyyneen aamuun käännähtäneellä pyykkinarulla. Ja on hiljaista. Aurinko lehahtaa lukkina sen raukeaan keskukseen, ahmii yönkosteat saaliinsa. Kunnes on keskipäivä eikä muuta tapahdu. Viinimarjapensaat raivosivat pimeässä tuulessa kuin törkeästi liian monta nukkujaa pidättelevät teltat. Siittävät muistissa vieläkin jälkeläisiään, jotka syntyivät vuosia sitten kun maa oli kylmä ja leirin aamiaislihapullat lautasella näyttivät pöllön oksennuspalloilta. Jonkin linnun hysteria, joka alkaa vaatia itselleen uutta tulkintaa, sitten oravassa laukeavan ajan syöksy läpi nurmikon todistavat että jokin on ehdottomasti olemassa. Sillä on minunhajuinen ääni, minunvärinen valottunut ilme. * * * En saa unta vaikka olen puhunut yöstä niin usein. Astronauttien virtsan ja ulostepussien muisto kirvelee silmissäni kun kuu läiskäyttää lainavalonsa lakanalle, kietoo verhon takaa reidelleni valkoista terästään, hölmö. Kuin jo olisin valmis jumalan luovuttamiin käärinliinoihin. Toinen on liikkunut näissä huoneissa ennen minua, noussut yöllä uniaan valvomatta kuin tiedoton siittiö oman armonsa takaa-ajamana kohtukäytävässä. Mutta kerran pysähtynyt, ja liikahtamatta nähnyt sadan tuhannen vaistonsa vilahtavan samalla ohitseen. Keskellä huoneen lattiaa on syviä naarmuja. Huomasin ne vasta kun pesin sitä mopilla ensimmäisen kerran. Kuin joku olisi ostanut mielen oikusta kaapin ja oikeaa paikkaa löytämättä siirrellyt sitä päättämättä viikon tai kaksi ennen kuin vei sen vihdoin ullakolle kuten monet muut sadat tavarat. On lähes sama tapahtuiko tämä tieto täällä, juuri tässä huoneessa, vai muualla se on niin kirkasta, liikkuvaa. * * * Marraskuun kostean sumun paino saa katuvalot, vastapäisen talon ikkunat näyttämään etäisiltä tähdistöiltä, läheisiltä. Ja on enemmän, myriadeittain sanojen tavuja, niiden mahdollisten maailmoiden syntymättömiä poikueita. Kuin seisoisin tässä usvan keskellä kuten ensimmäinen maalle mudasta noussut olio tiedosta salatuilla alkumeren rantakivellä ja taivuttaisin hitaasti häntäni kohti ensimmäistä kirjainta. Se saattoi olla silloin vain vieläkin äänettömämpi aika. * * * Sitten aloit jälleen selittää. Käperryit sohvalle asentoon, jossa aloitit täällä kerran kaiken lähtemisen. Kyljelläsi, pää polvien välissä, hiukset kainaloissa, se asento kertoi. Aivan kuin sinun olisi pitänyt vielä osoittaa ettei onni ole kuin jaollista. Lokakuun riekaleisessa tuulessa, pilvien takana vasaroivassa tähtien ajassa. Kun minä olin puhunut ihmeestä ja sinä hymyillyt. Miten se olisi voinut olla itsekkyyttä joka ajoi välistämmme uutta aikaa kohti sen syntymäkarjahdusta. Me päätettyinä jo ennen omaa alkamistamme. Sukupolvien värähtäessä, käännähtäessä jokaisessa lihaksessa öisin. Mikä hermetismi, mikä itsekkyys meissä. Siinä pakkasyössä tammikuussa mustan kuusikujan kävellessä, pysähdellessä vierellämme, varjonsa hämärällä sinisellä lumella. Helmipöllön silmissä kelopuiden keskellä. Se hengitys. Tähtikuvioiden kosminen yksinäisyys, joka meidät pani jaollisiksi. Se naurahduksesi. ur Tässä sen reuna Ingen tiger, ingen talar om det här så som jag. Nu låter det som om jag talade om det som ingen, och som om någon annan stod bredvid och teg. * * * Din rätt att vara ingenting försvann så som när du föddes. Du kan inte återkalla den domen och ändå är det som om du bara vågade gå tillbaka till den med ryggen före; baklänges backa. Du kör över så mycket utan att märka det. * * * Men jag hör inte exakt vad jag i morgon säger i en viss portgång efter ett visst möte, och hur gångens steg följer mig, stannar samtidigt som jag vänder mig om för att se igenom all den tid som talat till mig kristallklart runt sina egna ord. Utan att för den skull avsluta en enda av sina cirklar i mig. Riisuutumisen vapaudesta Vaahtera pudottaa lehtensä ja paljastaa luunsa ja nainen pudottaa hansikkaan kadulle, jossakin vaate valuu kylmälle lattialle. Liike seisahtuu. Hän istuu maassa ja riipii lehden luut paljaiksi, sitten hän riisuu hitaasti hansikkaan ja pudottaa sen taas kerran kuin sairas ihminen katselisi sormiaan kuin varas. Riisuutuessa et uskalla katsoa itseäsi peilistä, näet selvästi. Ihmiset seuraavat toisiaan. Seisot vaatteiden keskellä. Sinun on kahlattava syvään syvään on sinun kahlattava kunnes tunnet itsesi kevyeksi se mitä tunnet jaloissasi Putoan ylös Vain yksi harha-askel heinikkoon, ja sinä putoat hiuksiesi läpi, kuten minä putosin vain yksi väärä sana, ja sinä putoat mustasta aukosta jonka sana teki sanojen väliin. Se iski kielen hajalle, partikkeleiksi et voi enää osoittaa mitään, sormellasi et nahdä tai kuulla. Olet suu joka syö sanansa, sana joka syö suunsa, nälkäinen suu joka syö omaa poskeaan. Vain yksi väärä katse, ja sinä putoat vieraaseen maahan, vieras putoaa sinun lävitsesi, kuten minä putosin maailman reunalta ja putoan yhä. Näen näkyjä, surullisia kasvoja mustuvia lampaita ja kivettyviä lehtipuita tiilirakennuksia jotka peittyvät kitkerään savuun. Ihmiset muuttavat kuormineen pois ja vievät kuolleet mukanaan sairaat vievät elävät mukanaan, elävät vievät mukanaan paratiisin. Muistot valehtelevat, siksi minä putoan äidin kasvojen välissä, putoan hymyä kohti, mutta hymy pakenee loppuun asti. Yön tunnit Kaikki mikä saatiin valmiiksi katosi muistista, vene joka eilen veistettiin oli tänä aamuna metsä, miehet jotka eilen tapettiin olivat tänä aamulla työssään ja lapset jotka eilen syntyivät olivat taas sanojen, eron tuolla puolen. Menneisyys palaa ja polttaa minua. Taas minun on kuoltava kerran ja juostava hämärien kuvien maan halki siihen kohtaan jossa aurinko ylittää rajan. Joku muu On vaikeaa olla se josta ei pidetä. Istua maassa vatsa paljaana ja raajat levällään avattuna kuin simpukka. He eivät sanoneet mitään, enkä minäkään puolustellut . On vaikeaa olla se josta pidetään. Maata ruumis peitettynä ja raajat ristissä. aurinko on liian kirkas ja silmä on tottunut pimeään, jos ei itsekään tiedä omaa nimeään, on vaikeaa puhua ja opettaa. Etääntyminen Etsin lausetta joka oli täynnä lintuja lausetta joka oli vanha, ja äänetön puutarha nyt höyry nousee seisovista lammikoista pisarat ropisevat vain me kaksi Toivomus Hän ripustaa pieniä kelloja oven ripaan ja odottaa tuulenvirettä Ketään ei tule Kun tuuli lopulta nousee, soivat hautajaiskellot, mahtavasti. vielä kerran nakutan nimeni viikatemiehen rosoiseen kalloon, sitten tulen säyseästi, yhtä hitaasti ja hiljaa kuin karpalo litistyy harkitsevan kantapään alla, vielä kerran nakutan nimeni maapallon kylmään kanteen ja vielä kerran Ei kukaan Niin vihreä ettei kukaan, ei kukaan voi sitä sanoa niin vihreä ettei ruoho, ei männikkö ei lepikko voi sitä peittää ei kuvata kukaan ei voi sitä kuvata niin keltainen ettei voikukka, ettei aurinko, niin kirkas ettei vesi ettei valo voi sitä murtaa niin syvä niin lämmin, niin hiljainen ettei kukaan voi sitä ymmärtää niin hyinen, niin mykkä, niin syvä Ilman sanoja puhun, ilman suuta suutelen, arpista suuta ilman lauluja laulan kun tuuli nousee vatsanpohjaani olemme kaikki sinun lapsiasi, ilman lapsia Hänet ripustettiin omenapuuhun jaloistaan ja ammuttiin. Vastavaloon. Hän ei ollut täällä yksin. Omenapuun alla. Me kaksi. Vailla metodia. ja gurua. Täällä ei ole patsaita. Ei viisautta eikä opettajia. Ryöppyävä vesi. Sinne tänne. Vesi muuttuu puheeksi. Hypähtelemme. Sattumanvaraisia äänteitä. Kaunismuotoisia sanoja. Täällä on raskaita omenoita. Painajaisia mustilla oksilla. Liian selvää. Myrsky heitti ne eilen rinnettä alas. Ilma kirkastui sanattomaksi. Sanattomuus ilmaisi liian paljon. Kolmetoista kieltä soi päässäni. Korkeajännitejohdot viuhuvat tuulessa, pellot pimeydessä huojuvat keltaisina. Ajatus. Lasi. Särkyy. Sanat villiintyvät puremaan toisiaan. Olen kuulllut sen. Äänet taistelevat elintilasta ja puheet jatkuvat yölläkin. Mutta onko nyt yö? Vai onko tämä pimeys jokin aikakausi? Keltaiset linnut syövät pimeyttä. Ne räpiköivät ilmassa ja ahnehtivat kaiken kuoleman. Ne tulevat kylläisiksi. On niin hiljaista ja hyvää. Suuret kukat aukeavat sydämessä kielien räminään. Radiossa matala ääni. Toivottaa paukahdellen hyvää uutta vuotta. On keskiaika. On taikayö. Lumi narskuu ja tähdet vinkuvat kimeämmin kuin auki jäänyt radio. Maa on saarrettu. Luin sen lehdestä. Joka puolella villihärät tuijottavat turpa värähtämättä oksiston läpi. Ne tuhoavat taimikoita. Se on parantumaton Kuuntele. Meressä on hiljaista. Hylkeet rantautuvat. Niillä on outo ilme. Silakan ilme. Ne ovat vanhoja ja vihaisia. Ne ovat esi-isiä jotka tulevat perimään velkojaan. Sellaista oli elämä ennen vanhaan. Ne ovat vastasyntyneitä joiden silmät rähmivät kuin kultakaivokset. Mutta sopimukset eivät ole enää voimassa. Kysy neuvoa. Sienet kertovat. Et voi mitään. Et pääse mukaan tanssiaisiin. Et pääse linnan juhliin. Toivo on nyt kyllä menetetty auringonkukkien äänettömässä piirityksessä. Ne kallistavat korvansa ja kuuntelevat salaa lentokenttien elämää. Sen verran voin kertoa, että puhe oli optimistinen. juhlallista. Oli kristallikruunuja. Presidentti oli pitkä ja komea. Se tietää hyvää vuotta. Om friheten i att klä av sig * Jag faller upp * Nattens timmar * Någon annan * Fjärmandet * Önskan * en gång skall jag knacka in mitt namn * Ingen * Sång * Om friheten i att klä av sig Lönnen fäller sina löv och avslöjar sina ben och en kvinna fäller en handske på gatan, någonstans glider ett tyg ner på ett kallt golv. Rörelsen stannar upp. Han sitter på marken och river bladets skelett bart, sen tar han långsamt av sig handsken och fäller den än en gång så som en sjuk människa såg på sina fingrar som en tjuv. När du klär av dig vågar du inte se dig själv i spegeln, du ser tydligt. Människor följer varandra. Du står mitt bland kläderna. Du måste vada djupt djupt måste du vada tills du känner dig lätt, det du känner i dina ben är eget. Jag faller upp Bara ett felsteg i det gröna gräset, och du faller genom ditt hår, så som jag föll bara ett ord fel, och du faller ur ett svart hål som ordet gjorde mellan orden. Det slog sönder språket, till partiklar du kan inte peka på någonting, med ditt finger inte se eller höra. Du är munnen som äter sitt ord, ordet som äter sin mun, en hungrig mun som äter sin egen kind. Bara en felaktig blick och du faller till ett främmande land, en främling faller igenom dig, så som jag föll från jordens rand och faller än. Jag ser syner, sorgsna ansikten svartnande får och lövträd som förstenas tegelbyggnader som täcks av en bitter rök. Människor flyttar bort med sina lass och för de döda med sig de sjuka för de levande med sig, de levande för med sig paradiset. Minnena ljuger, därför faller jag mellan mors ansikte, faller mot leendet, men leendet flyr ända till slutet. Översättning: Peter Mickwitz Nattens timmar Allt vi gjort färdigt var glömt, båten som byggts i går var i morse en skog, männen som dödades i går gick i morse till sina jobb och barnen som föddes i går var åter skilda från ordet och oss. Det förflutna återvänder och bränner mig. Igen måste jag dö en gång och springa genom det land där dunkla bilder flimrar förbi till den punkt där solen går över gränsen. Översättning: Kjell Westö Någon annan Det är svårt att vara den som inte är omtyckt. Sitta på marken med bar mage och utbredda ben öppnad som en mussla. ingenting och inte heller jag försvarade mig. Det är svårt att vara den som är omtyckt. Ligga med kroppen täckt och ben och armar korsade. solen är alltför klar och ögat vant vid mörkret, om man inte ens själv vet sitt eget namn, är det svårt att tala och lära. Översättning: Peter Mickwitz Fjärmandet Jag letar efter satsen som var full av fåglar satsen som var en gammal och ljudlös trädgård nu stiger ångan ur pölar där vattnet står det droppar bara vi två Översättning: Kjell Westö Han hänger upp små klockor i dörrhandtaget och väntar på en vindfläkt. Ingen kommer. När vinden slutligen stiger, slår begravningsklockorna. mäktigt. Översättning: Mårten Westö en gång skall jag knacka in mitt namn i liemannens skrovliga skalle sedan kommer jag fogligt, lika långsamt och tyst som tranbäret under en eftertänksam häl en gång skall jag knacka in mitt namn i jordklotets kalla däck och ännu en gång... Översättning: Kjell Westö Så grön att ingen, ingen kan säga så grön att inte gräset, inte tallarna inte alarna kan dölja inte beskriva ingen kan beskriva så gul att inte maskrosen, inte solen, så klar att inte vattnet inte ljuset kan bryta så djup, så varm, så tyst att ingen kan förstå så isande, så stum, så djup Översättning: Mårten Westö Utan ord talar jag, utan ord, mun- nen kysser jag, den ärrade munnen utan sånger sjunger jag när vinden växer i min maggrop vi är alla dina barn, luftens barnlösa barn. Översättning: Kjell Westö Låt oss dansa JAG GICK Jag gick genom tvåtusen år, i stövlarna några liter obrukbar jord, på näthinnorna frost som bringar allting nära. Jag gick som om jag hade gått på ett torg, i bodarnas, kaféernas, fiskarnas och köpmännens rymd. Jag gick med tusenåriga steg på frusna stenar, halkande in i mörka årstider och valborgsnätter nedfrusna av norrsken, där det dracks isig mjöd ur barnens ögonhålor. Att de alla finns i detta dåsande och uppvaknande torgs stenar, ett steg där, ett annat här, tusen uppfinningar och tiotusen mord det ena på det andra. Talar du ännu om det som var - min vän, min mor, min lärare - om det som var och är här i detta förflutna som blivit staty. Jag gick över tvåtusen bilder, över frusna stenar och fiskfjäll, med fladdermöss tjutande i mina hälar. Du väntade sjutusen år på mig, Mater, fons amoris, med benmärg av rödvin i en säng förgylld av kattguld, en aning svett i lakanen som minne av havet ur vilket du stigit med käkarna före, i gälarna fiskarnas blod och skum, din kropps substrat. Jag kom med stråkar, utan sorg som en vind som drömmer i lövverket, lät jag lundens toner fastna i min hud, utan att tänka på något lät jag höken flyga genom mig som en pil smidd av järn, som historia, tiden, alla vatten, strömmar. Jag plockade snäckor ur ditt hår, från ditt ansikte spåren av din uppstigning, mellan dina tår det gamla skinnet, det förflutnas relikter, skal, i vilka fossiliserad tid biter tomt, och jag drack för att bli berusad, jag tog dig i min famn som en cello, ännu skriade något djur, skapandets melodi, dansens. UNDER EN BALSALSHIMMEL Just sådana här dagar, dessa dagar av stadigt liv, när solen är en väldig sal dit du kastar den gyttja som samlats på din tunga i steg och slag i vilkas takt du spottat dina tänder och ditt blod som förvandlats till ättika, ur ditt eklivs kagge, vars natt är, omgärdat av stål. Så att du kan, när det är ljust snurra kring din axel och slå en metallisk rytm mot den gyllene parketten, när ett ofelbart hav blidkar den tidslighetens smärta, som snäckor och kärl sörplar in i sina lungor som av misstag sådana dagar som denna du lever här, under en balsalshimmel. LÅT OSS DANSA Ifall vi dansar så låt oss dansa hårt och utan hållning, för golvet av koppar, med bucklor, en kväll tilltygad av slag, räknar slagen och tar en sekund, en timme, hela den monotona rytmen, vårt liv, för att berika sin klang: vinden snärjer stegen, fäller rummen av bark, går genom landskapet som om man plockade bokstäverna från bladen och bilderna från tankfulla vatten, den röda månens bilder. Låt dina glasskor gå sönder, slå dina lårs visare snett, planlöst till kopparens hjärta, som en rastlös, byig vind: Låt oss ta bilderna från stjärnorna, skorna från världen, kopparskor och solspännen, och rymden, den ändlösa rymden, för att ha allt detta under våra steg. DEN HÄNGDA Det regnar rysk undersaga sådana här mögeltecknade kvällar när vi smakar varandra som torrt vin. Och vi läser, för världen är en väldig inköpslista, hundra berättelser och hundra tvinnade kvällar, och en solnedgång som hänger i regnet som en laglös. Vår kväll, vår nervätta kväll och du klär av horisonten och hänger dess strumpor på tork på värmeelementet, så att vi kan höra hur det regnar rysk undersaga på fälten och taken och hur den döda lossnar från dropparna när man skrapar hårt. För mig över spegelvatten: på gungflyet en silverring som en daggdroppe på ett strå laserar skymning till gryning. Ta tag i mig som en sjukdom, för morgnar tröstar inte mig, inte växelsånger, fåglarnas motetter, bara stegen med vilka du lyfter loss min bild och en droppe vatten: dina knän cirklar mellan mina ben som kring en planet: för mig över spegelvatten. EN ANING AV HÖST Pojken ryckte sin far i ärmen. Fältet rörde sig som en väldig björnrygg. Det lät vinden gå bland sina gyllene hår, trotsigt som om skördens tid glittrade i jordens mörka talande tegar, i tystnader. Avlägset, avlägset reste sig husets röda gestalt som en liten bloddroppe ur potatislandets mylla. Också det påminde om någonting, om att såras, kanske, kanske om rädsla, och himlen var hårt blå och orörlig. Hösten kändes avlägsen, men ändå i tankarna, gång på gång, envist som en flugas surr i ladugårdens läderaktiga innandöme. Pojken ryckte fadern i ärmen. Fadern vaknade upp och såg på sin son vars nyfikna ögon borrade hål i horisonten. Fadern brummade till som tecken på att han lyssnade. "Hur långt räcker jorden?" frågade pojken. "Ingen vet exakt", svarade fadern. "Men hästarna då?" "Dom sålde vi för länge sen." Pojken tittade fundersamt på sin far, vände sedan blicken mot marken och sparkade torra lerklumpar med sina tennistossor. Kvällen smörjde himlens gångjärn. Snart skulle dörrarna öppnas, himlen sluka fälten, stänga in jorden i sin mörka ladugård. JOLLRA KÄRLEK Jollra mera spansk kärlek med din filttosseröst, gå tyst på korkmattan. Vi talade oss själva till föremål. Du är ett hus på vars tak en kråka hoppar höstkvällar med långa ansikten. Jag är en gammal kakelugn, osotad, en kvävd emaljlunga, som hostar upp sot på ditt ansikte. I konstfiberstaden hackar fåglarna på en lever. Vi har tvåtusen år bakom våra ögon. Hur många fåror ser du i mitt ansikte. Jag tar en bil och kör över historien, över min gropiga panna. Du dansar filttosseflamenco framför spegeln och låter ett sargat hjärta vända dina ögon. STJÄRNORNAS ÅROR Dagen har blivit mindre, natten ror i trädtoppshavet. En bils ljus där, här vindens ljus, tysta, smekande. Ge mig min blick, stjärnornas åror, en synlig rörelse, slantar på ögonlocken, av koppar. Dagen har blivit mindre, solen gått med gyllene steg över mitt damm: årorna fastnar i lövvatten, slantar som blir gröna. OCKULTISM Onani och ockultism, spöken, drömmar, glas rör sig i rummet, jag ligger med min hjärna uppmjukad av ljus, månens bana bakom rutan, ur den gamle Sisiyfos famn faller silverflagor, fastnar på fönsterrutan. Tzsche, tzsche, jag kallar på den store läraren, tzsche. Ute rör sig tystnaden som den vill, i djurens pälsar glittrar silver. ... etkö näe muutosta auringossa Myös tänään Etelän risti * Matkustaja * Ultramar * Miekat * Unen jälkeen * Tuntematon tekijä * Kehätien elegia * (nimetön) * ... etkö näe muutosta auringossa, pilkut lisääntyvät, kivi on kovempaa, ikkuna sulaa, etkö tunne muutosta ihollasi, taajuus on toinen, jäljet ovat päättyneet ja edessä enää hiekkaa ikuinen paluu alkaa: puut lakoavat, maa palaa vanhoihin uomiinsa, savi lähtee taas vierimään etkö huomaa: viritys on vaihtunut, säteet takovat kamaraa armottomammin, kun heräät oletko sama, oletko enää juuria ja lehtia, syvällä kohisevia suonia, etkö huomaa MYÖS TÄNÄÄN Taivaalla ei näy tänään ketään, vain sen suonet pullistuvat ja auringon pilkut kulkevat pitkin ihoa, auringon piikit. Silti olen ehjä kuin mikä vain valtameri. Kierrän kehää, kaupunki kummittelee hohdollaan, mastot ja veden pinnat kirjoittavat toisiaan. Kierrän, ei ketään, pitkä laskeva vokaali kivilaattoja pitkin kuin keskiajan hymni tai uskon puhdistus. Ei ketään - hänellekö lauletaan? Sillekö kaikki nämä mastot ja vesien kimallus? Mikään ei muutu, altaiden vesi ei vaihdu, kierrän. ETELÄN RISTI Jos saarille ei enää ole pääsyä, jos lautat jo lojuvat säpäleinä eedenin rannassa niin mikä viini säilyy, mikä kivilaji pysyy - tämä on todistuspuhe teatterin raunioilla: matka ei lopu koskaan on lause joka vei eniten harhaan, jätti meidät avomerelle korren varaan, mutta se korsi kestää, vie kohti toista mannerta, selkä edellä, kaktuksen viisi sakaraa irtoavat, nousevat, eikä avaruus ole enää tunteja ja suuntaa vaan verenkierto, risti johon käärme kiertyy, aina vain. MATKUSTAJA Silti olen matkustaja istun paikalleni ja annan maan liukua Se joka istui vierelläni pimeää silmäämättä toisiimme silmäämättä ei enää istu Maa liukuu eteenpäin maa kääntyy syvenee multaantuu Istun yhä tunneleita tunneleita pitkin liike pyyhkii kivun pyyhkii varjollaan varjot Olen matkustaja annan maan liukua nousen tähtiä kohti kaupungin kirkastuneita kasvoja kohti maininkeja niiden välillä - vaikka matkustaminen ei ole enää samaa kuin ennen Artaud'n eksotiikan aikoihin Balmontin meksikolaisten ekstaasien En saavu perille rajat on jo vedetty edessä periferia Olen matkustaja ohitan näkyjä istun niiden läpi lähestyn jotain keskusta en kaipaa perille matkustan poispäin pimeästä pimeään valoon kohti rajaa ULTRAMAR Pensaat vetäytyvät kello viisi, iskevät piikkejä hopeaan nahanluonnin hetkellä ihon alla jymisee kiivas moottori silmän läpi putoilevat taivaat, väliasemat sujahtavat neulansilmän läpi intiaanin punoessa uutta silmukkaa sormenpäät hipovat kauriin tähtikuviota, siirtävät nauhoja viidennen auringon tuhoon asti jakamara kumisee sisälläni sisälläsi pimeä materia humisee kurkotan parvekkeelta annan tuhkan varista kiiltävään päälakeen se suuntautuu rinteille minne en koskaan... ja niiden toisessa taivaassa veri hyytyy yhtyy keksii juonia viimeisen pääni menoksi Mitä atsteekki, mitä atsteekki tunsi noustessaan kohti aurinkoa vain sulan varassa. Olisi kerran kirkkain päivä kun miekat iskevät yhteen ja kun terä tavoittaa sydämen tiedät että se kannatti antaa pois kannatti päästää hänet pois soittamaan perheelleen, pois. UNEN JÄLKEEN Ei enää kuvamyrskyjä: meri on tyyni ja loistaa jo kirjoitusten mukaan, maanpako päättyy, ja nämä sanat: itse me luomme merkityksen omasta sisäisestä huoneestamme, ja se sulaa uunissa kun aurinko puhkeaa, hän sanoi kun käännyttiin joenmutkassa, vai sanoiko sittenkään, alkoi kohista kun tuuli riipi suolan ja levän kynnellä. Ja nyt vaarat vajoavat hämärään tuhannen kilometrin päässä, havunneulat leikkaavat maisemaa. Mikään ei liiku, kaikki virittyy ja ilma on purkaukseen valmis. TUNTEMATON TEKIJÄ Sitä valtatietä pääsi kallonsa sisään, matka sujui pitkin kanjonia, koko ajan puhuit kunnes päästiin kaupunkien takapihaan. Ilmasta oli huvennut veri, olin kiveä, öljytahrat jäivät kasvoille. Antennit välkkyivät, satelliitit olivat radoillaan viestit vinkuivat langoilla, niin vähistä paloista koostui viestien meri väliimme. Oli onkaloita maan ja taivaan valkokankaan takana oli enteiden holvikaaria antennimeren takana, ja ylimaallisen rauhan kenttiä (vaikkei niin saa sanoa, aikakausi vain oli otollinen nahan luontiin ja värien paluulle: älä enää pidä mustaa). Tämän negatiivin sanot pitäväsi ja sanasi pidän ne syön ja sulatan niitä seuraavaan tulvaan saakka, kuin kolikkoa, kotkaa ja aurinkoa, hautaan takapihaan, ja annan valtatien surista. KEHÄTIEN ELEGIA Jos voisin, lähtisin. Ja tämä varjojen maa varjoon jäisi, horisonttiin painuisi, ja välimatkan aaveet vaarojen taakse vajoaisivat, sumuiset kylät, rautajyrän painamat pellot, verikukat siinä, kaikki jäisi. Lehtien käytävästä, mustasta onkalosta lähtisin, jättäisin liikenteen seonneet hermot kaikuvan kamaran jään ja kaikki unettomat päivät (niin myös merkkivalojen rajaamat tunnit, bittien vilkkuvat iskut). Murtaisin auki ruostuneen lukon ja astuisin unohdusten ja metaforien puutarhaan (niin on minulle kerrottu), enkä enää kaipaisi hitaasti laskevia iltoja, en niiden pitkiä adjektiiveja järvien yllä, en kertomuksia näkijästä ja tekijästä, en sanoja kuin tiiliä. Olisi vain autiomaata: liekkejä, sinerrystä, ohdakkeita. Olisi myös vaahtoa ja vettä joka heijastaa galakseja, merivirtoja viemässä irtotavaraa hylyistä, reiteillään jymiseviä lauttoja, öljyisiä virtoja joihin kuu Ahvenanmerellä osuu kuin ääretön siipi viistää pintaa jos siis lähtisin, jäisi sanani kesken, katkeaisi, rikki risahtaisi ja katuojaan putoaisi, rikkihappoon syöpyisi ja liejuun juuttuisi, takanani romahtaisi holvikaari, tuttu arkkitehtuuri leimahtaisi viimeisen illan antennivaloon, valottuisi silmien taakse kuin miljoona unta, unen megatonnia - assosiaatioita... koko avaruus on assosiaatioita, toisiaan sikiäviä prosesseja, geenien kiertyviä ketjuja, tähtien helminauhoja, välkkyvien vertauskuvien hopeatarjottimia, koko yön loistaa kalan merkki. Terälehden tähtikuvio aukeaa, kaste painuu otsaan. Ja otsan takana siintää verivihmainen itsevalaiseva taivas, siivenpyyhkimä ruutu, jonka läpi näen Tallinnan tornit ja lyhtyjen lepatuksen huoneissa, siellä missä käsityskyky hajoaa ja lausekuvio tekee syviä haavoja sielun... luuytimen kudokseen, siellä missä paksu kaikuva ääni yhä pudottelee parametrejä, erittelee mahdollisuuksien lausejoukkoa: valistus ei vielä ole ohi, meri siintää kuin aikana ennen hiiltä ja happoa, lopunajan sumu hälvenee... Siellä, lahden toisella puolella hän nousee aamuun, kaikki on toisin, kaikki on ensimmäistä kertaa - sen rakeisen filmin linnut, lautta ja linnasaari. hänkin muistaa sen ehkä ei: toinen aika on koittanut, toinen kaupunki laskeutunut taivaalta, ja minä olen nyt vanhassa maailmassa hän uudessa, molemmat mahdollisia tapoja nähdä loogista unta, säkeitä pitkin pimeää merta. on johdannainen siitä mikä kerran käsiin räjähti, tarjoilijat kantavat sitä käsivarsillaan, hennosti, ahdistelevat pyyhkeillään ja tarroillaan. Jos lähtisin en lähtisi vaan putoaisin takaisin tähän pyöreän pöydän ääreen, lasilevyn reunaan kalojen valtakuntaan unia selittämään mutta unta ei ole vain lasien kerroksia unien ajelehdintaa pitkin seiniä ja saleja, ne tarttuvat tukkaan ja ornamenttiin, höyryävät kupeissa ja kirjoittuvat pintoihin ja vesi solisi kudosten ja solisluun välistä, avaruuden valoton vesi, etäisyyden valot liukuivat sisään, kantoivat horisontin huoneeseen ja sujauttivat jotakin minun käteeni. jos kerran olet siinä niin puhu olkoon veresliha taustana ja myös sana jonka jätit rannalle kesken - ennen kuin vuosi alkoi ja taivaan vaihdokset kulkivat läpi pään ja pinta pinnan jälkeen meni rikki aalto aallon jälkeen tuli rojua sisäån puhu siis nyt kun ilmanpaine viimein hellittää ja tiet ovat yhtä suuntaa rotkot aukeavat väliin yö ja yö yhtyy sano sana joka erottaa lihan lihasta ja luun siteistään joka polttaa vielä huomenna kun juuri muuta ei ole jäljellä Leevi Lehto IHAN TOINEN IANKAIKKISUUS [Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava] Kirsille Tyhjä ruutu, kattojen peltiset yöt ja taivaan haaleus! Niin tahdoin lentää, hitaasti, että olisin joka paikassa heti. surun saranat, unohduksen savuavat kynttilät, illan olkapäätä särkee vähän Kävelen ostamaan savukkeita. Aamu nieleskelee sumua. Rantakadun puilla on vilu. Tulen nurmikon poikki taloon, sisällä radio auki, kuin puhuisin itsekseni Vuosista jotka puhuin vastaten ja kysyen usvaa mereltä ja kuivuneen ruusun tuoksu suurista huoneista, joissa ovet aukeilevat Taas joskus jo menneen tuokion kosketus pääskyn lento lyhyt kuin unohdus sanojen upottava lohtu kutsun iltoja vieraikseni jossakin syvällä minussa ikään kuin ihmisen kuva kesänkipeä, kirkas Kas vain. Puut vain puoli runkoa varjossa. Pihalta päättäväiset askeleet: kuin postia kainalossa. Yhä edes takaisin mielessä kulkee elokuita sanoja: jotakin on viety sisään sateensuojaan näen että ruoho on mutta syksy jo! mahdollista sanoa mitä vain ja sanottava! vapautesi! tuulen, puhaltuva Puhun sinulle hiljaisuuden silmästä näen sinut kesäesplanadin pimeydessä luen askeleitasi väräjöivässä ilmassa vaikeampaa kuin vaikeneminen vain vaikeneminen häpyhuultenhämystä joka nouset taivaana alastomasta rannattomuudestasi nämä sanat vaeltavien sinisten kuittesi parvekkeilta Todellisuus: suora ja yksinkertainen kuin kivinen seinä, tyven vesi jota tahtosi venhe lipuu, kolahtaa siihen seinään solahtaa mela kädestäsi: jo kurkotat kuvajaisiasi kesän taivaalla samat eiliset nuolevat haavojaan valossa jossa syksyn linnut ajavat toisiaan samassa josta ei tahtoisi väistyä Sukellat sisimpääsi, nouset jumaliin. Kadun vilinässä moikkaat itseäsi tai pakenet, menet kotiin ja leikit meneväsi piiloon. Yö katsoo päivää, päivä yötä; silmät otsasi alta, aina omassa nahassasi kiinni. Ajattelin lauseen. Painoin muistiin. Unohdin. Tässä, maailmassa, näin allekirjoittaen sen. Sillä elämä on pitkä ja luiseva kuin ja sen naamiaisissa Kuolema on naamioitunut Kuolemaksi Ja minkä kirjoitin sen kirjoitin veteen kirjoitin: läikähtämäisillään Niin kuin öinen pensasaita tuulessa näyttää pelokkaalta ja pelottavalta ajattelin päästää elämäni puhaltamaan itseni läpi. Mastojen aurinkoinen kalke puitten lomitse jotka tänään juovuksissa piha on rakennusten ympäröimä saunan huopakatto on täynnä varpusia yksi autoista pysäköity lähtemään istun kuistilla ajattelen alan naamioitua olen täällä poissa ja täältä Vuosista lankeaa varjoja. Meidän, kuun valoisalla puolella, yhä työläämpi tarkoittaa. Joko sanoin. Vai sanoinko jo? Ei meistä ole moneksi. Mereltä valo sumuun käärii, sumuun. Kuljen sen valkoisen talon ohi ja laskeudun kivisiä portaita. Vasemmalla on kallio, ruskea, avomielinen. Tulen Atlantille. Taivaan laakea malja, pääskyt, ihmisten huudot. Kaikkea, ja niin paljon, minkä olen halunnut jättää kesken. Niin kuin kesäiltana pihaan ajavan auton moottori sammuisi ja vaikenisi sinä lähdit, tuuli enää kävisi pensasaidassa kääntymässä enää. Tämä täällä, sellainen paikka että lentokoneet lentävät matalalla ja päivänvarjot ovat keltaisia. Täällä kysyt bougainvillealta salaisuutta ja se kertoo sen: suurimman, sanattomimman: että, jota, koska, vaikka, silti ei ole. Näet sen. Pöydällä Gauloises-rasia, kynä, kirjoitusta. Uni käyttää veto-oikeuttaan. Sinä ja minä, molemmat yhtä kaukana päivä ja yö juovat eri viinejä samasta läpinäkyvästä lasista. Kuu pyöreä makaa itsensä päällä selällään, raskaasti, kevyesti. Yö pukee päivälle hansikasta. Yö pukee päivälle hansikasta. Puhuu meri, Ota minut pois tästä heidän katseittensa keskeltä, pyysit. Omalla äänellä, omin sanoin. Ikkunalautaa vasten. Hississä. Nojatuolissa. Matolla, ullakolla. Aina Samassa Paikassa. Monta, monta monta pientä kuolemaa ja yksi iso ero. Eläköön ne kaikki. Minä juon hidasta läksiäismaljaa tietämättä, mistä olen palannut. Mustaa viiniä keltaisesta mukista valkoisen taivaan alla. Päivä kampaa hiuksensa tiukkaan, katsoo, syyliä silmissään. Rakastetun ääni morseaakkosia kammitsoidusta maasta, jossa sataa hevosvainajia. Menen talojen ja puitten ohi, kuin valokuvassa vuosia sitten hirtetty mies takaperin omia jälkiään. Ulosottomiehen koira kulkee mieleni pation poikki, minusta on tullut espanjalainen, sormeni eivät liiku, ajatuksistani tulee betonivalua, olen hukassa. Enää ei unikaan minua pelasta. pääskyjen siivilöimä ilma liian täynnä itseään syleilee ruohoja maan rajassa kuin en rohkenisi lukea mitä olisin kirjoittanut unessa ummistaa silmiäni rinnastaa: hetkin elettynä olemattomasti ja minä orkidean ojentama lämmön puristama käsi, sydän läikähtämät silmät aina talon kapuamat portaat enkelien hengittämä ilma niinkuin välillämme aina vielä joku ensimmäinen, aina Laulut, teidätkin jotka vaikenin viestit enkeleille kirjeet, vuosikymmenet joiden näin laskostuvan lapsuudessa yhden torstain kun aurinko itse kurkisti lippansa alta, minkä lähetin ja otin vastaan ja minkä puhuin itsekseni ovissa, vie käsittämättömyyden ahnas syli, uupumusta Nyt puhut minulle unessa kuin unessa. Taivaan korkeus kesäheinän tuoksu, kosketus, hyvästit: lyhyet, ja niin pitkäksi aikaa Sinä, joka olet minun unissani kävelijä. Sinä, joka olet yön kirkas poissaolo. Sinä, joka et ole koskaan siellä minne katson. Joka et toistu. Sinä joka aina myöhästyt. Sinä josta ei voi sanoa että nyt joka olet minun takanani unissani kävelijä nytkin, jossakin metsätiellä, lentokentällä puutarhassa omenapuiden alla hississä tulet minua vastaan, enkä tiedä missä. liiterin nurkan takaa ja Valtaojalta, halkopinojen luota, linja-autosta ja ruskeasta salkusta ja koivukujilta, pukuhuoneesta, asemahalleista ja meren rannalta, punaviinistä, kosteista lakanoista hämärässä huoneessa, sen pullon suuhun työnnetystä kynttilästä, samettihousuista, suudelmista täpötäydessä eteisessä, itkusta, savukkeesta joka maistuu ja savukkeesta joka tuntuu suussa kärpäsmyrkkypullon paksuiselta, lentokoneesta myöhästymisestä ja piikkikärkisistä kengistä joita et käyttänyt koska joku nauroi, purjevenejulisteista ja niistä samoista julisteista yksiössä josta joku on vienyt tavaransa ja jossa pöly hiljaa kerääntyy, kuvitelluista kuvitelmistasi ja sanoista, sanojen kappaleista ja liian pitkistä lauseista, kaatuvasta veneestä, deadlineista, laskostetusta katseesta ja tyhjyydestä, ja itsestäsi valuvasta tyhjyydestä joka piiritti sinut matalaa mäntyä kasvavassa rinteessä ja mykkyydestä, ohi katsomisesta ja tyynesti katsomisesta kun joku repii vaaleaa lihaansa kesäyössä, Elannon pullapuodista ja Vanhasta Ketusta ja yhdeltä tietyltä lähteeltä ja eteisen naulakosta, katoilta, hiljaisesta ja äänekkäästä valituksesta allasi ja hiestä ja työstä ja ikuisista hyvästeistä, ikuisista hyvästeistä etsit itseäsi, poika, mies, ja koko ajan olit takanasi kaiken menneen maailman kokoisena varjoja niin että minne katsoinkin, aurinko paistoi aina Polvi ja kirja. Aidan takana käveli pää. Oli kesä. Uimalaitoksen altaan kalvossa aurinko viskoi hiuksiaan ja sitten sinun suuteleva suusi oli, siinä tajuttomia sanoja tajuttavissa lauseissa ja silmissäsi sillä hetkellä kun ne kääntyivät kohti ja saman tien jo olivat ohi: luodinsinisenä ja nopeana hetkenä kun tulit ulos hissistä ylimmässä kerroksessa ja sisään ovesta, katsoit huoneen, ojensit kätesi yhtenä ja pelkkänä tavoittavana liikkeenä: minä otan kiinni, tartu minuun, kosketa, se sanoi ka minä: ota minut puusta niin kuin olisin hedelmä ja putoaisin kaikkien näiden katseiden ja tämän mustan ja mustan ja äkkiä niin supistuneen elämäni läpi tähän nopean, sinisen, kaivonmuotoisen katseen hetkeen, tähän Kelkan kyljet ovat valkoista, maalattua vaneria ja ruoho on kuurassa ja Aurinko pakenee minkä voi On minusta äkkiarvaamatta tullut helvetin kartanoitten pehtoorin esikoisäpäräpoika Taivaan jäätyviä lätäköitä, kautta rantain ylösalaisia puita. Minä olen matkalla kohti puhuvaa pistettä, josta kun vääntää, saa asiat oikein päin nurin. Tuuli lujaa ja puuskittaista sen yhden tietyn reimarin luona ja luodon puiden anovat kädet, tuskin huolekkaat sanani, muistot toisinpäiset aallonharjain alla unohduksen kantavat puistot, vasta kun opit kysymään ovat vastaukset mieltä vailla ja äkkiä muistin, missä olit jalkakäytävää meni puhdistuslaitoksen auto, puhdisti huikaisevan kirkasta, esineet korkealla, eikä mitään Se on se sinun itsesi muotoinen portti jonka takana on kaikki eikä mitään. Sinä työnnät sitä. Minä työnnän sitä. Sinä työnnät sitä joka päivä eikä se aukea etkä lakkaa hämmästelemästä ja vielä ja vasta sittenkään kun äkkiä keksimme vetää itseemme päin emme lakkaa hämmästelemästä, mistä juuri minulle tämä kunnia. ikuisuudessa kuvittelen, eilisyyden läpi eiliseen niin kuin katselisi ikkunasta pihalle omenapuuta ja kaivoa Turkoosihameinen tyttö valkoista seinää vasten kiipeäviä portaita kiiveten työntää pitkää jäätelötikkua punaiseen suuhunsa. Hän tuo mieleeni sanoja, jotka ymmärrän mutta joiden kieltä en tiedä. Haluaisin selittää, miksi minusta on surullista, että tämä ei ole unta. Unta ei ole tämä, että haluaisin selittää, miksi on surullista. Surullista on se, että haluaisin selittää, miten suuhunsa punaiseen jäätelöä pitkää työntäen kiipeää valkoista seinää vasten tyttö, turkoosihameinen. Ymmärrän, haluaisin selittää, mutta minulla ei ole sanoja. Ehkä olen kuollut. Iltamyöhäisen kentän reunalla huutaa huutaa huutaa: Sisään nyt! Äkkiä siinä niin kuin kuulas ilma olisi taittunut mustalle laskokselle kuusten uskollisen plutoonan vartiossa. Kuka se on? Näkeekö lävitseni mitä minä? Ladonseinästä repäisty mies henkselit lanteilla, ei tule lähemmäksi loittone kaikkoamatta oitis. Kuka se tietää olevansa, isä nääs, ynnään, minä, hanhenmarssia toisten perässä pystyyn nousevaa mäkeä kuusten lomitse. Sinä joka soitat kaukaa, automaatista, vastaanottajan laskuun, joka olet taivaan korkeus ja yön supistukset sinä joka olet sattuman logaritmitaulut, joka ostat, myyt ja panttaat, sinä joka te koskaan usko, minkä näet, jota en saa lasketuksi sormillani. sinä joka katsot taaksesi, kun katson taakseni, joka luet minua kuin kirjoittamatonta kirjaa, sinä joka olet rintojesi raskaus minun huulillani, jonka omenat kypsyvät yön puutarhassa, sinä jonka varjosta lankeaa varjoja, joka näet unesi silmät auki, sinä joka syöt minun vuosieni sperman, joka puristat sydäntä, sinä joka puutut valokuvasta, jota odotan, joka olet ikuisesti nuori, sinä joka otat hatun päästä, joka soitat ovikelloa, sinä olematon tuhoutumaton sieluton, jonka nimi on nimi on nimi on sinä, ja sinä sinä minun janoni ja minun särkyvä astia joka olet minun unissani kävelijä, joka olet minun unissani kävelijä, joka olet minun unissani kävelijä, sinä, joka et ole minä. Ravintolan pöydälle kumottujen pinnatuolien rukoushetki jalat taivaita päin, talon kokoinen kynä joka unen kaupungissa kirjoittaa verkkokalvolleni, rako kuun reisien välissä, keskiyön hiertävä kenkä, sanojen maksaläikät, elinkautiset säkeet. Ajatusten kynsiliha. Muistin hiukset. Ikkunan puukonisku, unen lyhyt historia, ajan hammasmätä ja välttämättömyyden baaritiski, kuoleman asiakasalennus, leikattu kitara ja valon silmäripset ja kuoleman asiakasalennus, leikattu kitara ja valon silmäripset, Säryn ohimolta viet kätesi yön selän taa, avajat hakaset, riisuudut. Yön kaiteisiin tarraamatta kuljet sen sulkuportistoista sukupuolta vailla ja silmät ummessa ja silmät kiinni: kohtaat sarastuksen sisaret, kuun kaupunkilaisserkut arempijalkaiset sykkeensä pieluksilla aloillaan kääntyilevät luomekkaat ja lihansa liinavaatekaapeille ahnaat ulottuvuuksiensa laskoksissa kärkkäät seisahtumaan: rosonännit (ja sormin levität sormet, tarttuaksesi) ojennut savukkeeseen ja (kuin kaihtimeen) imet, tieten hengität (sisään, ulos) sisään tietääksesi: taas: sivelevät puuteria päiväsi iholle puuteriselle Puut ovat hirveän tiheät ja tasakattoiset. Ylimmällä parvekkeella, jolta äsken katsoit, seisoo nyt mies tai hyvin ruma nainen. Se näkee tämän maiseman matalaksi ja raapii karvaista mahaansa. Ja puhuu. Ja puhuu. Ethän pyydä selittämään. En osaa tarkoittaa, mitä se sillä tarkoittaa. Työhuoneeni pöydällä on das Ding an Sich, Soulage Soulage, Lissabonista tuotu katukivi, valkoinen. Otan sen käteeni ja kannan ikkunalle. Katson kattojen yli iltataivaaseen. Tiedän jo, minäkin että kaikki kansat itkevät samalla kielellä Franz Ferdinand Kafkan kaivamassa kuopassa. Yhdeksän myrsky-yötä peräjälkeen ja hatutta päin nukuin jaloista roikkuen oi oikullisesta kohdustasi, kohtalo. Käsivarsieni kaipuun kuiva tuli poltti ja puhdisti minut ja minä sukelsin, supistuvin siivin viisi, viisitoista supistuvaa vuotta sadoit suolaisia kipunoita vuodenaikain huohotus asettui viiveellä tuli unetonta minusta tuli silmänräpäysten myllerryksessä uiva vatsastapuhuva kala. Musiikki sulkee suunsa. Päässä alkaa soida puhelimia kerrallaan, ja lopullista asiaa Eikä kukaan Savukkeet loppuvat Kelloa on pidettävä silmällä puhelin hautoo jotakin kyyryssä niskoin kysyn, miten ihmeessä asiat todellisuudessa Ei tullut postia, hyvä satunnaista kyllä soitan sitten kahdelta täältä maailmasta täällä on aurinkoista parvekkeen pöydällä on pölyä on tänään: se sama päivä joka ikuisuudessakin on Ilman pyyhekumi, paanukattojen kolmiloikka vedelle päin ja puut pystyt, kivet vilpoisammat tuulet mastot taas vaappuvammat kuule minä, tässä, vasemmalla, puolen ajan sitä mistä sanomme vuoksi tuskin, koskaan, mutta mutta vaikka lähemmäs, ja vähän enemmän ja poissa ja illansuu ja pilvet, joskin silmät, silmät silmät veden kalvo, välähtävät taivaan, maan meren, mustan kappaleet ja kädet sipaisevat pöydän pinta, ovi, omat, oi, ja sanat, vaikka, koskaan, hiljaisuus, ja tuoksu, viipyilevä, siis päivä kuluu, yö, ja hiljaisuus on ääntä himmeä suuri puu kaksosia kantaa, viimeisillään narulla musta pyykki alkaa elää, nimeltään heilahtaa kun kulkee hetkellinen koira pimeää pimeä on ja nähdä jälleen tähdet haluan ja mitä uskon Herään. Olet vierelläni. Ei ole pimeää eikä valoisaa. Kukaan missään ei voi tietää, mikä aika nyt on. oi, muistan: polvet, rinnat, reidet, silmät iho umpeutuva, avautuva suu unessa taivaaseen asti vievät raiteet, Ejaculado, sanoi puhuva musta puu, lehahtivat pilvet, kiivaasti tummeni kesä hopeaksi satovuosi, viides kymmen kirkas, jolle rytmin lyövät taivaan viritetyt kalvot tiedä vaikka missä kirvoitetun kertomuksessa Juhannusyönä maistamme tummaa kuminaista viiniäsi ja poltamme mykkää kynttilää jonka tulevaisuudelta anastimme, unen etiäiset kosketus välilihaan ja puhun sinulle turhien yritysteni yrttimaasta, jossa, ja ellei jo olisi niin varhaista, there would be a lot of more of where I come from, ja tuoksuistansa Uni on kuuntelevaa ilmaa, talon hengitystä, nieltyjen huokausten hikeä. Uni on sinun ympäröivä herkkyytesi, kömpelyyksieni liitutaulu ja pelkojemme kahlaamo. Uni on leipää, täyttymystä ja tulen pitkiä lauseita mielen tummuvassa ikkunassa. Uni on eilen, tänään huomenna ja tie, myötään vievä niin kuin totuus itse: tänään täällä olosi kämmenpohjat, hiusten ja kainaloitten sileys ja valo ja valo ja kaikki, mitä ei tänään voi ajatella toisin. Vaatteitteni alla olen alaston, sinä sanot, minä tiedän sen. Peilin takana on toinen huone, jossa on kukkia. Tiedän, että kun käännän selkäni, riisuudut siellä vaatteistasi, kukista, tuoksuistasikin siellä olet yösi hengittävät hiukset jokapäiväinen leipäni oi ruusu alaston joka olet otettu minulta pois ja annettu minulle enkä enää tiedä, mikä hiljaisuuden on. Ajettiin autollasi lujaa yöttömän yön teitä ja teitä. Metsän puut pyörivät vinhasti puuttuvan keskuksensa ympäri. Olenko jo sanonut, että sinun hymysi on herkässä. Sinun hymysi on herkässä. Sinun hymysi on herkässä, että sanoisin sen. Sinun hymysi on niin herkässä että on, kuin olisin jo sanonut sen. Hymysi. Sinun hymysi. On herkässä. Niin, sinun hymysi on herkässä. On taas päivä. Jos kuvailisin tämän maiseman, sen taivaan poikki menisi suihkukoneen vana. Sinulle olisi koivuja, ja tervaleppiä vesirajassa. Niiden alla haluaisin selittää sinulle, miksi minun on hyvä olla. Ja olisi kesä. Että yhä olisi mahdollista se kaikki. Entä millä maksaisimme talon maalla, matkat matkojen taa, illan hopean ja öitten maljakot ja aamujemme kylpypyyhkeet, sinä kysyt. Kuulen kyllä. Minä, tässä. osaan vastata illemmalla sitten, silmät kiinni, minä, että olen opetellut elämään epävarmuuden kanssa niin kuin musta lintu laulaa mustassa puussa taukoamatta samaa värssyä toistaen. Se ei ole paljon. Hämärtää jo, vielä virität tulta takassa. Eikä vieläkään tähtiä. Ota minua kädestä, silti. mitä puhelivat pisarat mitä katto puhalsi kävit kaukana: kuuntelemassa: lehahtivat valoisammat pilvet idän taivaalla on taas ihan iankaikkisuus istut ikkunassa, katsot: omenapuuta ja kaivoa Sammutan valoja. Illan ikkunassa lukee: Ilolla ei ollut pituutta. Surulla vain leveytensä. Toivo on päättymätön jana, pelko neliulotteinen avaruus jossa tulevaisuus kaareutuu silmänräpäyksin mitattuna saa sen Kumahtavan nimen. Kuin veden horisontti, huvenneena niin kuin käsiala jättäisin vihdoin hyvästit sinulle, ikuisuus Ja olen nähnyt miten tuuli valossa repii putoavan veden. Ja olen nähnyt miten tuuli valossa repii putoavan valaistun veden. Ja olen nähnyt miten tuuli valossa repii putoavan valaistun veden, valoksi. Ahnas kuu syö itsensä muotoista naista taivaalla ties monennessako huoneessa Yhä on sinun kosketuksesi iholla niin kuin syvä pysty vesi virtaisi Tämän enempää en osaa. Television punasilmä katsoo, katsokoon ja tuoleilla on hontelo olo, pitäköön kammatut lauseensa, sillä ja onhan vastapäisessäkin talossa parveke, vaikka sitä en selitä, mutta sieltä on menty sisään. En helt annan evighet D i k t e r L e e v i L e h t o tolkn. Martin Enckell Tom ruta, takens nätter av plåt och himlens ljumhet! ville jag flyga, långsamt, att jag befann mig överallt sorgens gångjärn, glömskans rykande vaxljus, kvällens skuldra värker en aning Går för att köpa cigarretter. Morgonen sväljer och sväljer dimma, strandvägens träd fryser. Jag kommer över gräsmattan till huset, inne radion påslagen, som om jag talade för mig själv Från åren jag talade svarande och frågande dimman från havet och doften av den torkade rosen från stora rum, där dörrarna glider upp Igen någongång den redan svunna stundens beröring svalans flykt kort som glömskan ordens sänkande tröst jag kallar kvällarna till gäster och för någonstans djupt i mig näst intill bilden av en människa sommarsvar, klar Märkligt. Trädstammarna enbart till hälften i skugga. Bestämda steg från gården: som postförsändelser under armen. Fortfarande fram och tillbaka vändrar i tankarna månadiga ord: har förts in i skydd för regnet ser att gräset är men hösten redan! möjligt och tvungen att säga vad som helst ditt budskap din frihet! vindens, som låter sig fläktas Talar till dig från tystnadens öga ser jag dig i sommaresplanadens mörker läser jag dina steg i den vibrerande luften än tigandet ännu tigandet ur blygdläppsskymning som stiger som himmel från din nakna vidder utan stränder dessa ord från dina vändrande blå månars balkonger Verkligheten: rak och enkel som en vägg av sten, som stiltje där din viljas roddbåt glider, slår mot den väggen slinker paddelåran ur ditt grepp: och du lutar dig ut, försöker nå dina speglingar på sommarens himmel samma gårdagens slickar sina sår i ljuset där höstens fåglar jagar varandra från vilken ljuset inte skulle vilja vika och Du dyker till ditt innersta, stiger till gudarna. I gatans trängsel hälsar du på dig själv eller flyr, och leker att du gömmer dig. Natten betraktar dagen, dagen natten; ögonen under din panna, alltid i ditt eget skinn Tänkte en mening. Memorerade. Här, i världen, på det här viset signerande den. Ty livet är långt och knotigt som och i dess maskerad ar utklädd till Och vad jag skrev, det skrev jag i vatten näst-intill-skvalpande-över Som en nattlig buskhäck i vinden verkar skrämd och skrämmande tänkte jag låta mitt liv blåsa genom mig. Masters soliga klapper mellan träden som idag berusade gården ar omgärdad av byggnader bastuns filttak ar fullt av sparvar en av bilarna parkerad för avfärd sitter på verandan och tänker börjar kamoufleras är här borta och härifrån Åren kastar skuggor. För oss, på månens ljusa sida, allt svårare att mena. Sade jag redan. Eller hade jag redan sagt? Vi är vad vi är. Från havet ljuset sveper det i dimma, i dimma. Vandrar förbi det där vita huset, och går ner för stentrapporna. Till vänster berget, brunt, öppet. Kommer till Atlanten. Himlens vida bägare, svalorna, människornas rop. Av allt, och så mycket, som jag viljat lämna på hälft. Så som den anlända bilens motor en sommarkväll på gården slocknade och blev stum, gick du din väg, enbart vinden skulle gå i häcken av buskar endast för att vända Detta, ett sådant ställe att flygplanen flyger lågt och parasollen ar gula. frågar du bougainvillean om hemligheten och den berättar den: den största, den ordfriaste: att, som, ty, fastän, ändå inte finns. Pa bordet en ask Gauloises, en penna, skrift. Sömnen använder sin vetorätt. Du och jag, båda lika fjärran dag och natt dricker skilda viner ur samma genomskinliga glas. Den runda månen ligger på rygg ovanpå sig själv tungt, lätt. Natten klär dagen i handske. Talar havet, talar, talar. Ta mig bort härifrån, från deras blickars fång, Med din egen röst, med dina egna ord. Mot fönsterbradet. I hissen. I länstolen. På mattan, på vinden. Alltid På Samma Ställe. Många, många många små dödar och en stor skillnad. Leve de alla. Jag dricker en långsam avskedsskål utan att veta, varifrån jag återvänt. Svart vin ur gul mugg under vit himmel. Dagen kammar sitt hår stramt, betraktar, vårtor i sina ögon. Den älskades röst ett morsealfabet från ett fjättrat land, där det regnar hädangångna hästar. Jag går forbi husen och traden, som på ett fotografi mannen hängd för år sedan längs det egna spåret bakåt. Utmätningsmannens hund korsar mitt medvetandes patio, jag har förvändlats till spanjor, mina fingrar rör sig inte, mina tankar är stelnande betong, jag är förlorad. Inte ens sömnen kan längre rädda mig. den av svalor silade luften alltfor självuppfylld famnar gräsen som spirar ur jorden om jag inte vågade läsa vad jag skulle ha skrivit i drömmen blunda jämföra: stundvis levd obefintligt budet framräckt av orkideer en av värme kramad hand, ett hjärta skvalpande glädje alltid huset som klättrade i trapporna luften som änglar andats mellan oss alltid ännu någon den första, alltid Sångerna, även ni som jag teg buden till änglar, årtiondena som jag såg vika sig i barndomen en torsdag när solen själv kikade fram under sin skärm, jag sände och tog emot och vad jag talade för mig själv i dörrar, tar obegriplighetens glupska famn, matta, svarta Nu, du talar till mig i dröm som dröm. Himlens höjd doft av sommarens hö, beröringen, avskedet: och för så länge Du, som går i min sömn. Du, som ar nattens klara frånvaro. Du, som aldrig är där var min blick söker. Som inte upprepas. Du som alltid försenar dig. Du som man inte kan säga om: som är bakom mig gående i min sömn även nu, någonstans på en skogsväg, på ett flygfält i trädgården under äppelträden i hissen kommer du emot mig, och jag vet inte var. bak liderknuten och från Huvuddiket, från vedstaplarna, från bussen och den bruna portföljen och björkalleerna, från omklädningsrummet, från stationshallarna och havsstranden, från rödvinet, från fuktiga lakan i ett skymmande rum, från vaxljuset som skruvats in i mynningen på den flaskan, från sammetsbyxorna, från kyssarna i den till trängsel fyllda tamburen, från gråten, från cigarretten som smakar och cigarretten som känns i munnen som om den vore tjock som en flaska med fluggift, från förseningen från flygplanet och de spetsiga skorna som du inte använde för att någon skrattade, från segelbåtsaffischerna och samma affischer i ettan därifrån någon fört bort sina saker och där damm långsamt samlades, från dina inbillade fantasier och ord, från ordens delar och alltför långa meningar, från en kantrande båt, från deadlinen, från den vikta blicken och tomheten, och från tomheten som rann från dig, tomheten som belägrade dig på sluttningen bevuxen med martallar och från stumheten, och från att se förbi och lugnt se på när någon river sitt ljusa kött i sommarnatten, från brödaffären och krogen och från en viss källa och tamburens kapphängare, från taken, från den tysta och ljudliga klagan under dig och svetten och arbetet och de eviga avskeden, du sökte dig i de eviga avskeden, en pojke, en man, och hela tiden var du bakom dig själv som en skugga stor som det forgångna sa att vart du än såg, sken solen alltid Ett knä och en bok. Bakom staketet vändrade ett huvud. Det var sommar. På hinnan över siminrättningens bassäng skakade solen sitt hår och sedan var din kyssande mun, medvetslösa ord i begripliga meningar och i dina ögon i den stunden de vände sig mot och samtidigt redan var förbi: i den kulblå och blixtrande stund du kom ut ur hissen i översta våningen och in genom dörren, besåg du rummet, räckte fram din hand i en enda traktande rörelse: jag tar emot, ta tag i mig, rör, sade den och jag: plocka mig från trädet som om jag vore en frukt och föll genom alla dessa blickar och detta svarta och svarta och mitt plötsligt så krympta liv denna snabba, blåa, brunnformade blicks stund, Kälkens sidor är av vit, målad faner och gräset är i frost och Solen flyr allt vad den hinner Oförhappandes har jag blivit förstlingsoäkting till inspektorn i helvetets gårdar Himlens frusna gölar, längs stränderna uppochnedvända träd. Jag är på väg mot en talande punkt, där, när man vrider på den, saker blir rätt väg fel. Blåsten hård och byig vid den där speciella remmaren och kobbens träd, deras vädjande händer, knappast mina välvalda ord, aviga under vågkammarna glömskans bärande parker, först när du lär dig fråga är svaren utan mening och plötsligt kom jag ihåg, var du var, längs trottoaren körde renhållningsverkets bil, rengjorde bländande klart, tingen högt, och ingenting Det är den där porten formad efter dig som gömmer allt och ingenting. Du skuffar den. Jag skuffar den. Du skuffar den varje dag och den öppnar sig inte och du upphör inte att förundra dig och ännu och först då när vi plötsligt inser att dra den mot oss upphör vi inte att förundra oss, hur kommer det sig att just jag fick äran. i evigheten inbillar jag mig, genom gårdagens in i gårdagen som om man betraktade genom gårdsfönstret äppeltradet och brunnen Flickan i turkos kjol klättrande uppför trapporna mot den vita väggen tränger en lång glasspinne in i sin röda mun. Hon får mig att tänka på ord, som jag förstar men vars språk jag inte känner. Jag skulle vilja förklara, varför jag tycker att det är sorgligt, att det här inte är en dröm. Dröm är det här inte, att jag ville förklara, varför det är sorgligt. Sorgligt är det, att jag ville förklara, hur med glassen den långa in i sin mun den röda mot den vita väggen klättrar flickan, i turkos kjol. Jag förstår, jag vill förklara, men jag har inga ord. Kanske är jag död. Vid kanten av den kvällssena planen skriker skriker skriker: Genast in! Plotsligt där som om den klara luften hade vikt sig i ett svart veck vaktad av granarnas trogna ton. Vem är det? igenom mig och vad jag? En man utriven ur ladans vagg med hängslena vid höfterna, rör sig inte närmare fjärmare utan att försvinna genast. Vem vet den sig vara, fader, ser du, adderar, gåsmarsch efter de andra uppför allt brantare backe mellan granarna. som ringer långt ifrån, från en automat, och låter mottagaren betala, som är himlens höjd och nattens sammandragningar som är tillfällighetens logaritmtabeller, som köper, säljer och pantar, som aldrig tror på det, som du ser, som jag inte kan räkna på mina fingrar, som ser bakom dig, när jag ser bakom mig, som läser mig som en oskriven bok, som är dina brösts tyngd på mina läppar, vars äppel mognar i nattens trädgård, vars skugga kastar skuggor, som drömmer dina drömmar med öppna ögon, som äter mina års sperma, som kramar hjärtat, som saknas från fotografiet, som jag inväntar, som är evigt ung, som tar av hatten, som ringer på dörrklockan, som inte finns som inte förintas som saknar själ, vars namn är namn är namn är du min törst bristande karl som är den som i min sömn går, är den som i mina drömmar går, som är den som i min sömn som inte är jag. De på restaurantbordet uppochnedvända pinnstolarnas bönestund med benen mot himlarna, en penna stor som ett hus som i drömmens stad skriver på min näthinna, springan mellan månens lår, midnattens skavände sko, ordens leverfläckar, livstida verser. Tankarnas nagelband. Minnets hår. Fönstrets knivhugg, sömnens korta historia, tidens tandröta och nödvändighetens bardisk, dödens kundrabatt, en klippt gitarr och ljusets ögonfransar och dödens kundrabatt, en klippt gitarr och ljusets ögonfransar, Fran smärtans tinning för du din hand bak nattens rygg, öppnar hyskorna, klär av dig. Utan att klamra dig vid nattens räcke passerar du dess spärrar och med ögonen blundande och med ögonen stängda: gryningens systrar, månens stadskusiner de mer ömfotade som på dynorna av sin puls vrider och vänder sig på stället med tunga ögonlock och glupska på sitt kötts linneskåp i sina dimensioners veck lystna att stanna: med knottriga brostvårtor (och med fingrarna spärrar du ut dina fingrar, för att fa fäste) du sträcker dig efter cigarretten och (som i spjalgardinen) suger, andas medvetet (in, ut) in för att veta: igen: smeker puder på din dags hud den pudriga Träden är fruktansvärt täta och med flata tak. Pa den översta balkongen, där du för en stund sedan stod och såg ut, står nu en man eller en mycket ful kvinna. Den ser detta landskap lågt och skrapar sin håriga mage. Och talar. Och talar. Du ber mig väl inte att förklara. Jag förmår inte mena, vad den menar med det. På bordet i mitt arbetsrum har jag das Ding an Sich, Soulage, en från Lissabon hämtad gatsten, vit. Jag tar den i min hand och bär den till fönstret. Ser över taken in i kvällshimlen. Vet redan, även jag att alla folk gråter på samma språk i gropen Franz Ferdinand Kafka grävde. Nio stormnätter å rad och jag sov utan hatt hängande från fötterna ack från ditt så nyckfulla sköte, Den torra elden i dina armars längtan brände och renade mig och jag dök, med sammandragna vingar i fem, femton är som dras samman du regnade salta smärtstänk årstidernas flåsning lade sig dröjande det blev sömnlöst jag blev en buktalande fisk simmande i ögonblickens tumult. Musiken sluter sin mun I huvudet borjar telefoner ringa i sänder, och det slutgiltiga ärendet Cigarretterna tar slut Man maste hålla ett öga på klockan telefonen planerar något med huvudet indraget mellan axlarna jag frågar, hur i all sin dar saker och ting i verkligheten Det kom ingen post, bra tillfälligt nog även det jag ringer sedan klockan två härifrån världen här är soligt balkongbordet är dammigt det är idag: exakt samma dag som i evigheten. Luftens radergummi, spåntakens tresteg mot vattnet och träden de raka, stenarna svalare vindar masterna igen mer svajande lyssna jag, kor har, till vanster, om det vi kallar tidvattensflod knappast, någonsin, men men kanske närmare, och lite och borta och kvällningen och molnen, även om ögonen, ögonen ögonen vattnets hinna, himlen, jorden, havet, det svartas och händer bordsytan, dörren, de egna, och orden, även om, någonsin, tystnad, och doften, dröjande, v.s.b. dagen gar, natten, och tystnaden är ljud ett stort matt träd barande tvillingar, i sista valetet på repet borjar det svarta byket leva, till namnet svanger till när ögonblicklig hund passerar mörkt är mörkret och att se igen stjarnorna vill jag och vad jag tror Jag vaknar. Du är bredvid mig. Det är varken mörkt eller ljust. Ingenstans kan någon veta, vilken tid det nu ar. o, jag minns: brosten, laren, ögonen huden slutande sig, munnen öppnande sig i sömnen anda till himlen for skenorna, Ejaculado, sade det talande svarta trädet, flaktade molnen, haftigt mörknade sommaren till silver skordear, femte tiondet klar, at vilken himlens spanda membran slar rytmen vem vet var i vilken fallds berattelse Pa midsommarnatten smakar vi ditt mörka kumminkryddade vin och branner stumt vaxljus som vi berovade framtiden, sömnens bebadare beröring av mellangården och jag berättar för dig om min trädgård av onodiga forsok, där, och om det inte redan vore sa tidigt, there would be a lot of more of where I come from, och om dess dofter Somnen är lyssnande luft, husets andning, de svalda suckarnas svett. Somnen är din omgärdande kanslighet, mina klumpigheters griffeltavla och vara radslors vadstalle. Somn är bröd, fullbordan och eldens langa meningar i medvetandets mörknande fönster. Somn är igar, idag, imorgon och vagen, som för med sig som sanningen själv: din idag harvaros handflator, harets och armhalornas lenhet och ljuset och ljuset och allt, som idag inte kan tankas annorlunda. Under mina kläder är jag naken, sager du, jag vet det. Bakom spegeln finns ett annat rum, där det finns blommor. att när jag vänder ryggen till, avklär du dig där dina kläder, blommorna, även dina dofter där är du din natts hår som andas mitt dagliga bröd o ros naken som är fråntagen mig och given mig och jag vet inte längre, vad det är med tystnaden. Vi körde med din bil i hög hastighet längs den nattlösa nattens vägar och vägar. Skogens träd roterade i vild fart runt sitt saknade Har jag redan sagt, att du har lätt för att le. Du har lätt för att le. Du har lätt för att le, för att jag skulle säga det. Du har så lätt för att le att det är, som om jag redan hade sagt det. leende. Ditt leende. Har du lätt för att le. Ja, du har lätt för att Det är dag igen. Om jag skulle beskriva detta landskap, skulle dess himmel korsas av jetplanets spår. For dig skulle finnas björkar, klibbal vid vattenranden. Under dem ville jag förklara för dig, varför jag har det bra. Och det skulle vara sommar. Så att ännu allt detta vore Och med vad skulle vi betala huset på landet, resorna bortom resorna, kvällens silver och nätternas vaser och våra mornars badhanddukar, frågar du. Jag hör nog. Jag, här. kan jag svara senare ikväll sedan, med ögonen slutna, jag, att jag lärt mig leva med osäkerheten sa som en svart fågel sjunger i ett svart träd utan uppehåll upprepande samma vers. Det är inte mycket. Det skymmer redan, ännu tänder du eld i den öppna spisen. Och fortfarande inga stjärnor. Håll mig i hand, ändå. vad talade dropparna vad blåste taket du reste fjärran: och lyssnade: flammade de ljusare molnen på österns himmel det är igen en helt du sitter i fönstret, betraktar: äppelträdet och brunnen Jag släcker ljus. I kvällens fönster står skrivet: Glädjen har ingen längd. Sorgen har enbart sin bredd. Hoppet är en linje utan slut, rädslan en fyrdimensionell rymd där framtiden kröker sig i ögonblick mätt, får det Dovljudande namnet. Som vattnets horisont, svunnen som handstilen skulle jag äntligen ta avsked av dig, evighet Och jag har sett hur vinden i ljuset river det fallande vattnet. Och jag har sett hur vinden i ljuset river det fallande upplysta vattnet. Och jag har sett hur vinden i ljuset river det fallande upplysta vattnet, till ljus. På himlen äter den glupska månen en kvinna till formen lik sig vete gudarna till vilket hus hunnet Än dröjer din beröring på huden som om djupt lodrätt vatten flödade Mer än det här förmår jag inte. Televisionens rödöga ser, må det se och stolarna mår magert, må de behålla sina friserade fraser, ty och visst har även huset mittemot en balkong, även om jag inte förklarar det, men där har man gått in. Heidi Liehu: Pitkät jäähyväiset ------------------------------------------------------------------------ Jotta kuulisin meren viuhtovan edessäni kosteana nyrkkinä jotta koira loikkaisi korkealle esiin maisemasta viidennestä ilmansuunnasta suussaan kinnas ja laukkaisi ohitseni kovassa tuulessa kovana kesänä puun tuhatbuddha kamppailee kaikki koristeensa yllään. kuolema alaston nukkuu jossain, painan mieleeni: hylky lepää meren pohjassa, aalto hylkää kallion, tuhat suuntaa Olen särkyneille kaupungeille, hämärälle vailla syvyyttä, veden patsaille valon kuparille valon petokselle Nopealle hämärälle ------------------------------------------------------------------------ Taas tuoreita eilisiä, sumu melkein muisto jo, myöntymiset rannalla, nyt kävelen ohitse eilisten askelteni ovat nyökytelleet illan, polvistuvat oi rapistunut liikennemerkki Neljäsataa kilometriä! neljä miljardia vuotta En aio kuolla ennen kuin rakkaani olen kokonaan suudellut: en koskaan ------------------------------------------------------------------------ veden pinnalla, mieleni purjeet Virta kuljettaa hitaasti, puhuu pilvistä, sen kylmä on yön kieltä. Laituri etääntyy, törmään kaisloihin, muistelen viimeöistä unta. Oi täysiverinen kuu. Näin olen ennenkin etsinyt, näin etenen, liikutan todellisuutta Näin viileästi lämpimästi unohdamme, nousemme kuten nousimme vedestä miljoona vuotta sitten, olemme samat, löydämme saman rannan, otamme tukea kuusta. ------------------------------------------------------------------------ Tämä alati terminus, planeettojen hileet joku on synnyttänyt paljon pimeää, katso, taivaan lasikauppa on pimeää täynnä, aineeton keinuva kuolettava ulottuvuus, suonieni pimeys tunkee esiin, silmistäni, korvistani, suustani navastani Jotta kytkisin itseni sähköisiin autuaihin valoihisi Ja vetäisin autuaita varauksiasi sisääni Ja pysyttelisin vielä hetken hengissä Sinun tähtesi käteni pelästyneet jalkani virtapiirien kytkimillä polkien, valoa! suutelet viimeisen kerran, ketä suutelet tuhat hänensydämesi valoa sydämensä ylimmästä kerroksesta näkyy meren aaltoileva kruunu. se on hänen silloin. Älä viivy muistoissasi tänne tullaan suutelemaan, vielä kerran huutamaan kuin armaat, kunnioituksesta pimeyttä kohden kuolemaan, haaveilemaan alati hänestä, Tuhathuippuiset vuoret. ------------------------------------------------------------------------ Minkä huomisen verhoavat sumun tarinat. Sumusta pionit lapsenpään kokoiset planeetat ilmestyvät eteeni, minne sydäntä nyt viedään, jaksavat odottaa juurillaan sulasta hämmästyksestä ne ovat nauliutuneet maahan syvälle tähän hetkeen. Suojissaan sydän tempoo, takoo erämaata mitä rotkoa se nyt etsii. ------------------------------------------------------------------------ Taas on kesä, kukkien sirkus. Vähä vähältä paljastuu vanhuuteni. ------------------------------------------------------------------------ valitsisin uskollisimman, pihan vanhan pyökin pitkän myrskyn myskin jos valitsisin, jos tämä olisi se silmänräpäys, haavin perhosen värähdys Sillä on vain muutamia nopeita vuosia sillä on vain muutamia nopeita vuosia pilvet valumassa hetken alas karsinoistaan suuren parven valitsisin Tuleeko se muistamaan minut ------------------------------------------------------------------------ Taivas: kylmä Maa: kylmä Minä: harhautunut niiden väliin Veren päätelmä kiertää kehää mielestä sydämeen ja sydämestä mieleen ja yllä kaiken ei-minkään aurinko: kiimakello ------------------------------------------------------------------------ Olet minua seitsemän vuotta vanhempi mutta se ei todista mitään, koivu kasvaa ikkunastani on paljon taipunut, se huomaa enää linnut Aamulla istuin rannalla kun kivellä istui lokki ja piti pilveä nokassaan, se tiesi ettei pilvi ole pilvi ettei aurinko lakkaa valehtelemasta joka aamu sulasta rakkaudesta ------------------------------------------------------------------------ Tämä tempo, tämä temppuileva näky en kyllästy siihen koskaan haluan yhä uudelleen huomioida nuo havut valon, valveutuneet pensaat nuo kuusten värttinät eikä mysteerejä pidä olla huomaavinaan ne lähestyvät itsestään hiljaa. Olen vakuuttunut kaikesta, pudotan nimet, nimeäminen on kiertämistä, ja kuuset suostuvat tuuleen, kuin pienet eiffelit ne huojuvat, ja minä suostun uskoon etten koskaan ehkä enää ole siten niin yksin kun sinä nukahdat kesken suudelman. ------------------------------------------------------------------------ Meillä on niin vähän aikaa ja siitäkin on puolet unta, suuri osa sairautta ja surua, vaikeita päätöksiä, lunta ja vain sinä tai minä Tulin tänne etsimään itseäni, se istui puistossa valossa kuin toipilas, kadotin sen taas, jäljitän sitä varjoista, rannoilta vieraista silmistä, turhaan oi valo, vie tuhat silmääsi tuhat verenkirkasta miekkaasi jonnekin muualle, en halua valaistua, haluan vielä muutaman juuri noiden tuoksuvien torien, nektariinien, noiden yltiöpäisten vaahtokukkien viereltä, kiitos, vielä muutama vuosimiljoona suloisessa ihokuumeessa ------------------------------------------------------------------------ Kuun kylmässä suosiosssa kävelen luoksesi hitaasti sydämeni hiillos sykkii. Ohitan museon, hevosen kivisen loikan, tutut ovet, korttelit, neon-enkelit, jossain valo soi. Ajattelen: rakkautemme on vain väline Ajattelen kuu katoaa, kuin kirja, luet rakkauteni ruusun. Kuu katoaa, hämärässä värit odottavat, niin keskityn lävitse todellisuuden, luoksesi lävitse talojen ------------------------------------------------------------------------ Saat tarinan rakentamastani pyramidista, Kheops sen rinnalla on nokare multaa, sen rubiiniholvit sen valaistut sen kadonneet soittimet eikä odotusta! vain nämä raajat nämä arat ja kämmeneni yön äkillinen shiva suitsukkeet tulen kohisevat rypäleet loputonta hetkeä tanssia kuin transsia, sulavaa unta tappavaa kuin hunaja Niin angoravarjojen angoravuorten hämärän ihmeellisen puuterin keskellä kuin miljardi Siriusta sitten sama viimeinen kaksoiskierre sama ensimmäinen nyt Mustalla ja punaisella suulla Kiitoradan kaistat * Syvä * Jos kaikki syntyy hylkäämisestä * Me synnyimme * Kuuliaisesti, * Tuuli iskee ruohosta tulta * Mutta minä ------------------------------------------------------------------------ Kiitoradan kaistat? kaupugin valot (kuin levinneet vesivärit) Ne lähestyvät, lähestyvät mutta minä en, minä en enää mikä minä olen jos en minkään lause? Peltisiä portaita peltisesti alas, ahmiva tuuli, ahmiva kyllä paljastaa meidät Tämä on minun kaupunkini, savuava saksofoni hytisevä limppu tuolla tähtien maailmanpyörä, suihkuisen kirkas Hyvät matkustajat, se kuuluttaa, painaa jyrkästi huulensa huulilleni, tämä on kuuluisa Pyhä Sadin minä sanon Niin kuin avaruudesta tänne sorisevat huoneet Niin kuin krysanteemisuudelma Varma! se huutaa, Varma Niin kuin lukinverkko jonka repäisee tuuli Niin hiuksenhienon varassa tuhannesti syntyköön ja yksi kerrallaan kuin huutava Jos kaikki syntyy hylkäämisestä katso! pudokkaitten pyöreä ylhäinen suru Jos kaikki on jätettävä, nälkä jää Tämäkin asetelma kuulevin autius sen heittää autiudelle kuin kirkuvan kukkakimpun Me synnyimme Me synnyimme - olemmeko yhteydessä? Tietämättömyyttä - tämä mutkikas surullinen Me synnyimme, meistä tuli silmien ilmeikkäät, ja heti ruohon kireässä vihreässä, heti hengittämättä huumaavassa solmussa Me jotka - unohtaisinko? synnyimme (suutelemaan, sadattelemaan -) tulipunaisella Kuuliaisesti, yhtä aikaa ne räpsäyttävät kaksoiskuvan, tallentavat aivoihini auringon suvereenin liikkeen kahvilassa espressoni pyörtyvän ihmettelevän kuin Linnunradan köynnöskukka - jolla on myös katse, ja ongelma, ja leivos, "Teodikea?" sinä kysyt "Mutta ehkä puhe kärsimyksestä ja oikeudenmukaisuudesta" minä lusikoin omaa leivostani, mantelista, kuohuttavaa, "ehkä sellainen puhe on turha - Voihan jumala olla esimerkiksi lapsi Vain se on varmaa että kaikki sanat ovat auringon -" "Mutta onko aurinko! Voitko todistaa sen?" sinä isket kirskauttaen lusikkasi napoleonleivokseesi kasvot aurinkona Tuuli iskee ruohosta tulta lintu lentää - Minä kuljen, soitan staccatoa, soitan niin kuin se joka ei käsiään epäröi Kerran näin, nyt näen aina kokonaisen vaikka vain reunan, kuin kiusaavan sirpin Mutta minä me jotka kävimme sisimmässä kehässä sisimmässä kehässä jossa ei musiikkia, Sanonko sanan! :,: Jokainen sinun hengenvetosi :,: Ja runsaudessa lempeydessä heinän makEassa valvovassa Pilven pääl- Med svart och röd mun Landningsbanornas filer * Djup * Om allt föds ur övergivandet * Vi föddes * Hörsamt * Vinden slår eld ur gräset * Men jag ------------------------------------------------------------------------ Landningsbanornas filer? stadens ljus (som akvarellfärger, utspridda) De närmar sig, närmar sig men inte jag, inte jag längre vad är jag om inte någots mening? Nerför trappor av plåt plåtaktigt ner, vind som slukar, det som slukar kommer att avslöja oss Det här är min stad, en rykande saxofon en skälvande brödlimpa där borta stjärnornas pariserhjul, tårskurat klar Ärade passagerare, anmäler den, trycker skarpt sina läppar mot mina, det här är den berömda Heliga Fällan jag säger Som rummen som sorlar in från rymden Som en krysantemumkyss Säkert!, ropar den, Säkert Som spindelväv som rivs av vinden Hängande i tunnaste tråd må tusenfallt födas och en i sänder som den skrikande Om allt föds ur övergivandet se! fallfrukters runda förnäma sorg Om allt skall överges, återstår hungern éven detta arrangemang med öron som hör, ödsligheten slungar den till ödsligheten som ett vrålande blomsterfång Vi föddes Vi föddes -- hör vi någonstans? I ovetskap -- detta slingrande sorgliga Vi föddes, vi blev ögonens mångfacetterade, och genast i gräsets åtdragna gröna, genast utan att andas i berusande knut Vi som -- skulle jag glömma? (till att kyssa, till att banna--) med eldröd Hörsamt, samtidigt knäpper de en dubbelbild, förevigar i min hjärna solens suveräna på caféet ångan som svindlar ur min espresso, undrande som Vintergatans klängväxt -- som även har en blick, och ett problem, och bakelsen, "Teodicé?" frågar du "Men kanske talet om lidandet och rättfärdigheten" jag slevar i mig min bakelse, den mandelsmakande, eggande, "kanske det är fåfängt att tala om det -- Gud kan ju till exempel vara ett barn Säkert är bara att alla ord tillhör solen --" "Men finns solen! Kan du bevisa det?" du slår din sked i napoleonbakelsen och i ditt ansikte lyser Vinden slår eld ur gräset fågeln flyger -- Jag går, spelar staccato, spelar som den som inte tvivlar på sina händer En gång såg jag, nu ser jag alltid även om bara kanten, som en skära som plågar vi som besökte den inre ringen den inre ringen där man inte Ett ord, får jag säga ett ord! :,:Vartenda andetag du tar:,: Och i överflöd i mildhet i höets söta vakAnde På molnets Kaksi sarjaa Kuhmon Kamarimusiikille ja -muusikoille ------------------------------------------------------------------------ Ensimmäinen sarja * Toinen sarja ENSIMMÄINEN SARJA ...on hiljaisuuden reuna Mitä tämä matka merkitsee? Konserttiin ei mennä. Konsertista ei tulla. Koskaan samasta ovesta. SAAPUMINEN KUHMON KAMARIMUSIIKKIJUHLILLE KYMMENEN VUODEN TAUON JÄLKEEN Kun tulen huoneeseen seinällä lukee PELASTA, ILMOITA, RAJOITA, SAMMUTA, OPASTA, ja kassissani on katkennut hammasharja ja Saatanalliset säkeet. Minulle lainataan polkupyörä, jolla pääsee kyllä mukavasti. teeskennelläkään machoa jos sinnittelee alamittaisella pyörällä, jonka violettiin runkoon on keltaisilla kirjaimilla maalattu sanat V.I.P. Lady. Tarkastan Alkon ja kirjaston, henki alkaa asettua. Vastaan tulee Zehetmair ja Kimanen, Mozart on vetäytynyt järven rantaan kuulemaan illan pitkää vajoamista. Aika kulkee lausekkeina. Fraasien välissä hengähdetään. Se mikä ihmistä rauhoittaa, ovat kokonaiset ja täydelliset asiat. Niitä ei voi selittää. Kuu on sonaatti. Ja että kaikilla olisi leipää syödäkseen ja että jokainen löytäisi unen, joka virkistää kuin linnunmaito, se on se sinfonia, joka ei koskaan valmistu. Ihminen, niin suuri, niin kelvoton, että yrittää aina mahdotonta. Yöllä huomaan, että Lammasjärvi on sitä ainetta, joka öljyää maailman akselin. (Grosse Fuge yökonsertissa tarkoittaa, että maailma pyörii musiikin ympärillä: vain Beethoven tietää paikkansa ja Nyt olen tullut tänne, sen verran tiedän. Raitti vie taistelupaikalta sankarihaudoille. Varrella pankki, kapakka, jokunen peukalo pystyssä kyytiä vailla. Kaikki paikallaan kesästä kesään. Niin, ja kaikki ne jotka paikkaansa hakevat kesästä kesään tässä maailmassa. Eilen olit minulle hyvä, tänäänkään et pyydä palkintoa. Surulla, ilolla on sama paikka. Du holde Kunst! Ota kaikki maailman viha, kaipuu, rakkaus, toivo, särky, murhe, meneminen ja tuleminen, ota rakastetun ilme kun on unen tai ilon aika, ota rauennut aie ja pettymys, ota leivän hinta, huolet ja velka, ota kaikki tämä ja paljon muuta kämmenesi lämpöön. Kun avaat nyrkkisi, se joka lehahtaa, se joka lähtee, laulaa ja lentää on osa sinua, sinun sinfoniaasi. Scherzo ja lento ja lamento. Ja tiedät taas. Vaikka koteja on kaikkialla, ei avain ole koskaan ilmainen. Jokainen sävellys on ihminen. Jokainen ihminen on kukka joka syntyi saappaat jalassa. Tallatuksi, tallaamaan, tallatuksi, tallaamaan. Aina yhtä ainoana. Samana aina. Aina yhtä yksinäisenä kuin simpukkahuilu. Aina viimeisellä rivillä. Aina sama vastaus: kuinka kivet kohoavat mustan järven pintaan valvomaan ihania kesäöitä. Laajenevista renkaista tiedät sen sukeltaneen. Wieniläisklassinen lohtu, uhka ja odotus (klarinetille ja neljälle jouselle) koskettavat korviasi. Toisinaan tällainen äänien holvaama avautuminen, joskus tämä pelkkä oleminen muistuttaa kaikkien jumalien tapaamista. Laajenevista renkaista tiedät. Vai heittikö joku mustan murikan? Kolme kiveä on kokoontunut järven hiljaisuuden rantaan. Huono kvartetti, sitä yhtä vajaa, joka ei muistanut: jos aiot kirjoittaa sanan "kateus", kirjoita se näkymättömällä musteella olemattomalle paperille ja unohda. Tai ehkä se yksi on vain elänyt petetyn rakkauden. Peittyessään auringon mustien pisaroiden alle petti kostoksi musiikin. En minä sinulle naura! vaikka selkäsi takana kyllä vähän iloitsen konsertista joka kulkee luonnon mukaan myötäsukaan ja kohottaa jokaisen äänensä vuorollaan mielivaltaa vastaan. Jos tappaminen jättäisi tahran maan herkkään hipiään. Ja näyttäähän se läikikkäältä, Maa katsottuna Kuusta. Brahmsin pianokvartetto g-molli. Sitä ei voi kuunnella ajattelematta samalla lapsia Sarajevossa, Hiroshimassa... ei, tätä listaa ei saa jatkaa. Brahmsin pianokvartetto g-molli täytyisi aina muistaa kuunnella ajoissa, etukäteen, ennen vihaa, joka oli maailman aamu Luuli aikojen loppuvan, kulki ja julisti ja paasasi. Yhtäkkiä, kesken Tuomiopäivän profetian, havahtui ja hämmästyi: Se on oltava kesä nyt. Joka oksalla istuu messiaen On hiljaisuuden reuna. On järjestettyjen äänien pengerretty väylä, jota klassikot vartioivat. Tälle tielle varjot säveltävät jonkin kuulumattoman valon tummia viipaleita. Katso, tässä on lavan reuna, joka ei erota kahta maailmaa, sillä hiljaisuus ja musiikki ovat yhtä äitiä. Olen matkalla ja lepään. Kuuntelija olen tai ovi. Ymmärrät jos ymmärrät. Aika ei mahdu kelloon eikä järvikään ymmärrä, ei tiedä järveydestään, se vain, niin kuin järvi, tai musiikki, tai aika, välttämättä. Pintoineen, lahtineen, kalaparven kontrapunkti, kaislikon coda, niin ja pohja, jumala? elämä? kuolema? Et ymmärrä, en ymmärrä, mutta muistatahan, jaksathan, uskallanhan sukeltaa. TOINEN SARJA ...Spoon River virtaa Kainuuseen (W.A.M.) Te olette halkaisseet atomin, kiertäneet Kuun ja kuvanneet Jupiterin. Te olette kuunnelleet minun Divertimentoni minun D-duurissani, jonka kyllä tunnistatte. Te luulette että hautapaikkani on tuntematon, vaikka ei minua koskaan haudattu. Tämän takia ja tästä huolimatta te pidätte itseänne ylen viisaina aina siihen asti kun viimeisen puun viimeisen oksan viimeisen lehden viimeinen vihreä hiukkanen on kivulla synnyttänyt hapen viimeisen idun. Turhaanko minä D-duuriani viljelin? (L. v. B.) Pitivät minua kuurona. Kruunuton kuningas! Maaton ruhtinas! Sokea linnustaja! Maho lehmä! Mykkä agitaattori! Kuuro säveltäjä! Mutta tarvitsin vain neljä kaikuvaa koppaa, neljä ketterää jousta. Ja näytin mitä toden totta kuulen. Puu syntyi syntymällä puu, jonka juuret juovat planeetan syvyyksien tulista laavaa. Jonka oksisto levenee ja syvenee kuin tähtitaivas. Tällaisen puun minä niille näytin, tällaisen puun totuuden. Miten ne säikähtivät. Niin kuin lautasenmuotoisen planeetan asukkaat galileoitaan aina säikähtävät. Lapsi joka ei laulanut vaan lensi. Siitä sain melodian. Jokainen päivä, aina sama vanha seikkailu. Siinä oppaani harmoniaan. Kavioiden kapse Ringstrassella, avaruuden kehien kaikkitietävä sihinä. Siinä oli rytmin juuri ja kukinto. Viimein silkkinä liehuvan neidon myöntyvä kieltävä katse sanoitti laulun. Olin rahaton ja nauroin korvasta korvaan. Säveltäjä tästä maailmasta oli kuunnellut itsensä virattomaksi. Pitäähän lyyra ääntä silloinkin kun sen päälle astuu. Mutta tämä ei koske minua eikä opetuslapsiani, näitä kahtatoista säveltä. Tarkentaisinko vielä: järjestikö, mielestänne, Kopernikus universumin uudelleen? Vai katsoiko hän, kenties, vain hiukka muita tarkemmin? Paremminko kuunteli ja kuuli? Hän joka väistää vastuutaan, puhuu demoneista. Demoni on hiljainen serkkupoika joka vartoo sielusi seinäkoristeena musiikin taukoamista. Hiljaisuuden koittaessa se nousee arvokkaana, puhuu sinun suullasi omaan itseesi sisäänpäin. Voces intimae. Nuoruus taistelua, soin, söin ja join. Vasta seitsemän rypyn uurrettua otsani ajatusten suistomaaksi ystävystyin sieluni ja sen serkkupojan kanssa. Älkää väheksykö sitä mikä oli ennen syntymää, kuoleman jälkeen. eikä mitään, ei mitään, mikä siinä välissä näkyi, kuului, viipyi ja katosi. Annettiin pyytämättä päivystävän fanfaarin virka. Mahtavaakin virkaa mahtavampi ja vapaus. Toivon sinunkin tietävän jossain, metsässä tai ajatusten tien päässä hyvän kaikupaikan. Hetken nimi on Rauha ja kokoat karkailevat mielteesi yhteen laumaan. Täytät keuhkosi, vaikenet, sammal vaikenee, kalat vaikenevat, se mieltäsi kiusaava sitkeä kysymys vaikenee. Mutta kaiku vastaa silti. Minä elin, että hiljaisuudellakin olisi äänenkannattaja. Kyllähän minä tiesin, että on olemassa hetki jolloin kaikki maailman urut puhkeavat soimaan. Tämän ymmärtääkseen on vain ensin elämänsä elettävä. Ja minä toistan kolmasti: historian tuomio voi osua myös harhaan historian tuomio voi osua myös harhaan historian tuomio voi osua (nämä olivatkin viimeiset sanani) Rannalla * A propos Kavafis Rannalla Hän istuu kahvilan tuolissa puvussaan kaikki meren värit kun ohikiitävän auton valopylväs saavuttaa hänet peilin reunaa liukuvien kaltevien kirjainten nopeudella hetkenä, jolloin pääni kohoaa lautasen viisareiden viereltä nuokkuvana kuin ranunculus: harmaa: älä toivo lehtivihreä: ihmeitä vastaanotetaan taivaan asuurinsini: katso minua - Kellon lasi on auki, lintu lentänyt tiehensä tunnit nokassaan. Mitä minä täällä teen, ja miksi valitsit juuri tämän kohtaamisemme ajankohdan, ja missä ovat minun kasvoni, kasvoni - missä? Ja mitä on menneisyys (työtä, tarjoilija nyökkää ja käärii kolikot taskuunsa) sulaneiden kellotaulujen baabeli? Ja ihme tapahtuu: hän lähettää minulle lennossa silmiensä terät jotka on omin käsin vuollut lapis lasulista. Sillä lintu ei ole kamerassa vaan katseessa, ja mitä on aika, näen hänen katoavan jossakussa toisessa joka on kauniimpi, (ah niin paljon kauniimpi), eikä häntä enää ole, tuolia ei enää ole, hän on onnellinen ilman ruumistaan ja valmistautuu palaamaan ensimmäiseen olomuotoonsa: pienet meritähdet värisevät hänen silmäluomillaan ennen kuin loiskahtavat takaisin osterikeittoon kahvilan tuolissa hän on muuttuva hapeksi ja vedyksi jälleen. A PROPOS KAVAFIS Kun rakkaus on jo matkalla portaisiin hieman kiihkeänä ja pukevan hajamielisenä, runoilija kumartuu nostamaan lattialta veritahraisen liinan ja painaa sen huulilleen. Hän vetää sieraimiinsa savustetun puun ja raudan tuoksua. Ja hän menee työpöytänsä ääreen, sytyttää lampun ja kirjoittaa muutaman rivin. Sitten hän työntää arkit kirjoitusalustan alle, puhaltaa lampun sammuksiin ja menee nukkumaan. Kello on puoli yksi. Enkelit laskeutuvat neonhekuisista kellotorneistaan, kalpeina mutta voittoisina ne heittävät vaatteensa ja iskevät miekat syvälle kirkon portaaseen. Kun taksi pysähtyy liikennevaloihin, ne avaavat kaikki neljä näkymätöntä ovea ja istuutuvat katolle ja takapenkille. Sinä yönä me puhumme lauseita ja kirjat hyllyissä kadottavat nimensä ja lukunsa ja tulevat paperiksi jälleen, ne jokeltavat ja tuuli tarttuu niihin, lokit noutavat kirkuvaan joukkoonsa. Olet niin pimeä, että tuskin näen sinua tässä valossa: pilven reuna on kirjailtu, hopeainen, kynttilän varjo venyy parvekkeen kaiteen yli puistoon ja kävelee siellä edestakaisin, edestakaisin, sydän taipuneena luisen lampetin puoleen, kun otat käteni näkymättömät soittimet tuodaan laatikoistaan, kiinalainen kellopeli täysin vireessä tuhannen tonninpainoisen vuoden jälkeen, luumupuun oksa kaivetaan maasta ja istutetaan uudelleen hiekkaan ja se kasvaa, keisarinna on tyytyväinen, kosketan suosiollista sormusta (sen seinämillä sanat kiipeilevät ja kohisevat kuin villit viinit, aikakirjain marginaalit täyttyvät): kurkotamme hedelmää ja silloin näen syntymämerkkisi. Mitä runoilijan on tehtävä, kun rakkaus on matkalla portaisiin (nyt kun sanat saavuttavat vitkastellen koruttoman huoneen, kun paperi on vasta paperia ja aikaa on hyvin vähän) kun hän ottaa muististaan olkapään fragmentin ja panee sen paikoilleen lauseen alle. Miten auto saa kultakoristeisen kypärän ja siivet, miten enkeli puhaltaa torveensa onnellisena ja posket punoittaen ja kuljettaja kerää päivän kassan ja nukahtaa ennen uniaan pieneen laitakaupunkivuoteeseensa. Mutta levottomat henget kävelevät huoneissaan edestakaisin, toinen torsona hiukset kaulan kahden puolen, toinen unen lentokoneen siivellä jakoavain kädessään heittää laidan yli epäilyksen ja gravitaation - kun aamu tulee, kaupungin yllä ajelehtii kaste tai sumu täynnä väriä, se on siinä yhä, huulten ohut harso solmittuna muistin molemmista päistä. På stranden * Apropå Kavafis PÅ STRANDEN Hon sitter på kaféstolen med alla havets färger i sin dräkt när en förbi-ilande bils ljuspelare når henne med farten av lutande bokstäver som glider över spegelns kant i det ögonblick när mitt huvud höjer sig över fatets sovande visare bugande som en ranunkel: grått: hoppas inte bladgrönt: mirakel mottages Himlens azurblåa: se mig - Klockans glas är öppet, fågeln har flugit sin väg med timmarna i sin näbb. Vad gör jag här, och varför valde du just denna tidpunkt för vårt möte, och var är mina ansikten, ansikten - var? Och vad är det förflutna (arbete, servitören nickar och sveper pengarna ner i sin ficka) smultna klocktavlors babel? Och undret sker: hon skickar i flykten mig sina ögons stenar som hon med egna händer täljt av lapis lazulis. För fågeln är inte i kameran utan i blicken, och vad är tiden, jag ser henne försvinna i någon annan som är vackrare, (ack så mycket vackrare), och hon finns inte längre, stolen finns inte längre, hon är lycklig utan sin kropp och förbereder sig på att återgå till sin ursprungliga form: små sjöstjärnor skälver på hennes ögonlock innan de faller tillbaka ner i ostronsoppan i kaféets stol kommer hon att åter förvandlas till syre och väte. APROPÅ KAVAFIS När kärleken redan är på väg mot trapporna något upphetsad och klädsamt disträ, böjer sig diktaren för att lyfta en blodfläckad duk från golvet och trycker den mot sin mun. Hon andas in doften av rökt trä och järn. Hon går till sitt arbetsbord, tänder lampan och skriver några rader. Sedan skuffar hon in arken under skrivunderlägget, blåser ut lampan och går och sova. Klockan är halv ett. Änglarna stiger ner ur sina neonglödande klocktorn, bleka men segerrika kastar de sina kläder och slår svärden djup in i kyrktrappan. När en taxi stannar vid trafikljuset öppnar de alla fyra osynliga dörrar och sätter sig på taket och bakbänken. Den natten talar vi satser och böckerna i hyllan förlorar sina namn och tal och blir papper igen, de jollrar och vinden griper tag i dem, måsarna tar dem med sig i sin skrikande flock. Du är så mörk att jag knappt ser dig i detta ljus: Molnets kant är broderad, silvrig, stearinljusets skugga tänjs över balkongens räcke ut över parken och promenerar där fram och tillbaka, fram och tillbaka, med hjärtat böjt mot en benig lampett, när du tar min hand hämtas osynliga instrument ur sina lådor, ett kinesiskt klockspel alldeles stämt efter tusen tontunga år, plommonträdets gren grävs upp ur marken och planteras på nytt i sanden och den växer, kejsarinnan är nöjd, jag rör vid den nådiga ringen (på dess väggar klättrar orden och brusar som vilda vin, tidebokens marginaler fylls): vi sträcker oss efter frukten och då ser jag ditt födelsemärke. Vad skall diktaren göra när kärleken är på väg mot trapporna (nu när orden långsamt närmar sig ett osmyckat rum, när pappret ännu bara är papper och det finns mycket lite tid) när hon tar ur sitt minne ett fragment av axel och sätter det på plats under satsen. Hur bilen får gulddekorerad hjälm och vingar, hur ängeln blåser i sitt horn lycklig och med röda kinder och föraren samlar ihop dagens kassa och somnar före drömmarna i sin lilla förstadssäng. Men rastlösa andar promenerar av och an i sina rum, den ena som torso med håret på båda sidor om halsen, den andra på drömmens flygplans vingar med en skiftnyckel i sin hand kastar tvivlet och gravitationen över bord - när morgonen kommer, driver dagg eller dimma omkring över staden fulla av färg, är det där ännu, läpparnas tunna slöja bunden i minnets båda ändor. Före fingrarna öppnar jordens knappar DETTA ÄR MIN KROPP * SLICKNINGAR GNIDNINGAR, SNUDDNINGAR OCH SMEKNINGAR * FÖRE FINGRARNA ÖPPNAR JORDENS KNAPPAR * VÄGEN FRÅN TÄNDERNA TILL SVALGET ÄR KORT * PÅ SINGERN SOM TRAMPAS * ETT BARN ÄR ETT HUS SOM FÖRÄLDRARNA BOR I * FLICKAN HAR EN RÖD KLÄNNING OCH RÖDA KNÄSTRUMPOR* MELLAN SIDORNA I MILITÄRPASSET FINNS EN BRÖLLOPSBILD * TA DU STÖR NÄR DU FÅR, TA EN MAN, DET SMAKAR * NU NÄR JAG BÖRJADE SKULPTERA TIDEN * FLICKAN ÄR SÅ FRISK ATT FEBERN * UR AXELLEDGÅNGEN RINNER EN FLOD * UTRYMMET MELLAN EPIDEMIS OCH BENEN ------------------------------------------------------------------------ detta är min kropp, ta och ät, det här är min hatt, sätt den på huvudet och släng den på klädhängaren, det här är mitt hus, ta och bo och riv, det här är min resa, ta och gå och skilj er och återvänd, det här är min upprepning, ta och upprepa och fortsätt, det här är mitt det här, ta det här det här och tugga och svälj och spotta och dethära Slickningar, gnidningar, snuddningar och smekningar regnar över den här skogen och jag blir våt. Stråna rätar på sig och bladen spelar vindens långa toner på sin egen växts våglängd. Man kan inte tala om regn utan att hänvisa till Verlaine och hundra andra, varje ord föder en avhandling. I regnet upprepar sig allting, när det regnar kan du höra hundra föremål, spiselkransen och byråns skiva berättelser där de till slut får varandra eller dör. Före fingrarna öppnar jordens knappar på din hud har vinden läst igenom boken. Du säger något med ryggen mot kanonerna på Gustavssvärd, när ytan är för fin, spricker och varar den, jag hör inte, fingrarna njuter grässtrå för grässtrå. Vägen från tänderna till svalget är kort. Jag har ett behov av att komma in, sitta mitt bland små föremål och lampor och fråga: hur kommer det sig att jag igen blev lämnad ute. Det är den där olidliga droppande kranen. Benen ger nog vika eller bryts, du skrattar, vänder sidor som om du sköt, jag fascineras av skottens ljud, du sitter med ljuset i din famn, på samma soffa ditt liv är så fullt, att där inte finns plats att sova. På Singern som trampas ympades en femkilos öppning. Köket vimmlade av murknande och växande, skuggor, bländningar, tassel. Gråtet och skrattet tvinnades till en sträng, som spändes och delade sig till tunna fibrer. Jag söker dem än i skarvarna mellan golvet och listerna. Säg inte, att barndomen inte betyder något, då all betydelse är sugandets njutning och smärta. Ett barn är ett hus som föräldrarna bor i. Hur klara de små föremålen är, vad det är synd om leksakerna, små kläder kringkastade på golvet, på stolskarmen, bordskanten, och en liten sten har satts på fönsterbrädet för att växa, inne i stenen sju vintrars köld, farfar bar den i sin ficka sju generationers tyngd, slät, lätt sten. Huset bygger ett annat hus inom sig, korridorer, hemliga rum, kamrar och källarhålor, rader av små hemliga skåp, små luckors dolda garden. Huset i huset bygger i sig en labyrint som minotaurus vaktar som barnet matar sig åt, sina fingrar, ögon, näsa, tår, öron, hälar, sin lilla navel, de smärtsamma växtvärkarna matas åt minotaurus, döendets smärtor. Gå inte omkring som hos er, utan att knacka. Flickan har en röd klänning och röda knästrumpor. Hon gungar mot kameran. Hon skrattar, gungan går i sången som man nynnar, jorden rider med timotejen virvlande. Jag rusar fram bakom bilden, räcker ut händerna, händerna är tio år för korta för att ta emot smärtan. Flickan hoppar ur gungan, hon känner träets varma tryck mot sin bak när hon plötsligt växer upp som ett kristet internat fullt av människor i olika åldrar. Mellan sidorna i militärpasset finns en bröllopsbild: ett dopattest och ett meddelande om ett stipendium sattes i byrålådan. Huset är litet som en rullskridsko, du skulle inte rymmas här, du hälsade aldrig på de här tennsoldaterna, som jag har allting att tacka för. Ta du stör när du får, ta en man, det smakar. Ta en man från kejsarens port, i kejsarens mun, i dörrmynningen står han som en kniv mellan skulderblad. Ta en man, det smakar, hans hårt flätade syster torkar från sina händer, ögon, var, torkar dynga, ett ord glider över huvudet, det sitter i kyrkan, dess läppar flämtar en psalm, det står, dess ston, grimskaften, ta inte dem, ta en man. Ta pengar när du kan, ta en bankdirektör, det smakar, ta en chef, förlagschef. Ta i din mun mannens ord, ta marknaden, mannens snabba död, ta en man, ta i din mun, en pojke, utan att se, ta en kula som stoppats av höften, ta pengar, ta genast. Nu när jag började skulptera tiden, bunden, med handklovar, en nymf skjuten vid bardisken, i sin läderkorsett, när jag nu började krama huggjärnet i min hand, måste jag säga: marginalen är i mitten, en bred slips på Jungfru Marias mage full av skrift och Stabat mater som en fallos. Flickan är så frisk att febern lyfter upp henne i trädet. Parningslekens fåll irriterar forskarna, ett bräm som påminner om arabisk kalligrafi, ett skevt bett som en gädda. Flickans trick bokförs som en del av hennes identitet, man plockar fram vägkosten ur kassen och kokar kaffe. Tänderna lossnar ur sången, en gång drömde jag om det här, gapet klyvs och ur svalget stiger en stel besvärjelse, en björn som länge legat i samma ställning kräver en rytm hårdare än offer och heliggörelse. Ur axelledgången rinner en flod. Handflatan är full av dy som rinner mellan fingrarna som dagen. Jag lämnas med ingenting, men allt jag rör, går i ax. As kastas från bron. den är vacker, från 1100-talet, som kyrkan och klostret. Pojkarna metar och tunga pråmar drar stenkol uppströms. Vid bottnen slår en stjärt, redan mitt i slaget förblindar sömnen dem med tid då man inte talar. Utrymmet mellan epidermis och benen är helt och hållet kött. I dunklet kan man inte se att läsa orsakerna, du somnar och boken faller in i sina oklara tecken, röjer sig en väg genom köttet som ett foster som fick sin början av misstag. Tämä on minun ruumiini * Nuolaisut, hieraisut, sipaisut ja silitykset * Ennen kuin sormet avaavat maan napit * Matka hampaista nieluun on lyhyt. * Poljettavaan Singeriin * Lapsi on talo jota vanhemmat asuvat. * Tytöllä on punainen mekko ja punaiset polvisukat. * Sotilaspassin välissä on hääkuva, * Ota sinä seipäästä kun saat, ota mies, se maistuu. * Kun nyt rupesin veistämään aikaa * Tyttö on niin terve, että kuume * Olkanivelestä laskee joki. * Orvaskeden ja luiden välinen tila tämä on minun ruumiini, ottakaa ja syökää tämä on minun hattuni, ottakaa ja painakaa päähänne ja heittäkää naulakkoon, tämä on minun taloni, ottakaa ja asukaa ja purkakaa, tämä on minun matkani ottakaa ja kulkekaa ja erotkaa ja palatkaa, tämä on minun toistoni, ottakaa ja toistakaa ja jatkakaa, tämä on minun tämäni, ottakaa tämä tämä ja pureskelkaa ja nielkää ja sylkekää ja tämätkää Nuolaisut, hieraisut, sipaisut ja silitykset satavat tähän metsään ja minä kastun. Korret oikenevat ja lehdet soittavat tuulen pitkiä ääniä oman kasvunsa taajuudella. Sateesta ei voi puhua viittaamatta Verlaineen ja satoihin muihin, jokainen sana synnyttää väitöskirjan. Sateessa kaikki kertautuu, kun sataa voit kuulla sataa esinettä, takanreunan ja piironginpäällisen tarinat, joiden lopussa he saavat toisensa tai kuolevat. Ennen kuin sormet avaavat maan napit ihollasi, tuuli on lukenut kirjan loppuun. Sinä sanot jotain selin Kustaanmiekan tykkeihin, kun pinta on liian hieno, se halkeilee ja märkii, minä en kuule, sormet nauttivat ruoho ruoholta. Matka hampaista nieluun on lyhyt. Minulla on halu päästä sisälle, istua pikkuesineiden ja lamppujen keskellä ja kysyä: miten minut taas jätettiin ulos? Se on tuo sietämäton tiputtava hana. Luut antavat kyllä myöten tai murtuvat, sinä naurat, käännät sivuja kuin ampuisit, minua kiehtoo laukausten ääni, sinä istut valo sylissä, samalla sohvalla elämä on niin täysi, ettei siinä ole tilaa nukkua. Poljettavaan Singeriin ympättiin viiden kilon aukko. kuhisi lahoamista ja kasvua, varjoja, häikäisyjä, sipinää. Itku ja nauru kiertyivät jouseksi, joka kiristyi ja jakautui ohuiksi säikeiksi. Etsin niitä yhä lattian ja listojen raoista. Älä sano, ettei lapsuudella ole merkitysta, kun kaikki merkitys on imemisen nautintoa ja tuskaa. Lapsi on talo jota vanhemmat asuvat. Miten kirkkaita pienet esineet, miten leluja käy sääliksi, pieniä vaatteita sikin sokin lattialla, tuolinkarmilla, pöydänkulmalla, ja pieni kivi on pantu ikkunalaudalle kasvamaan, kiven sisällä seitsemän talven pakkaset, isoisä kantoi sitä taskussaan seitsemän sukupolven paino, sileä, kevyt kivi. Talo rakentaa sisälleen toisen talon, käytävät, salahuoneet, kammiot ja kellariloukot, pienten salaisten komeroiden rivit, pienten luukkujen kätketyt kaartit. Talo talon sisällä rakentaa sisälleen labyrintin jota Minotauros vartioi jolle lapsi syöttää itsensä, sormensa, silmänsä, nenänsä, varpaansa, korvansa, kantapäänsä, pienen napansa, sattuvat kasvukivut syötetään Minotaurokselle, kuolemisen kivut. Älkää kulkeko kuin omassanne, koputtamatta. Tytöllä on punainen mekko ja punaiset polvisukat. Hän heilahtaa kameraa kohti. Hän nauraa, keinu kiitää laulussa jota hyräillään, maa ratsastaa timotei hulmuten. Minä karautan kuvan jäljessä, ojennan kädet, kymmeniä vuosia liian lyhyet ovat kädet ottamaan kipua kiinni. Tyttö hyppää keinusta, hän tuntee pakaroillaan puun lämpimän painalluksen kasvaessaan äkkiä suureksi kuin kristillinen sisäoppilaitos täynnä eri ikäisiä ihmisiä. Sotilaspassin välissä on hääkuva, kastetodistus ja ilmoitus stipendin myöntämisestä pantiin piironginlaatikkoon. Talo on pieni kuin rullaluistin, sinä et mahtuisi tänne, et koskaan tervehtinyt näitä tinasotilaita, joita minä saan kiittää kaikesta. Ota sinä seipäästä kun saat, ota mies, se maistuu. Ota keisarin portilta mies, keisarin suussa, oven suussa se seisoo kuin lapojen välissä puukko. Ota mies, se maistuu, sen kireälettinen sisko pyyhkii käsistä, silmistä rähmää, pyyhkii sontaa, sana liihottaa päitten yli, se istuu kirkossa, sen huulet lepattavat virttä, se seisoo, sen tammat, marhaminnat, niitä älä ota, ota mies. Ota sinä hintaa kun saat, ota pankkiiri, se maistuu, ota johtaja, kustannuspäällikkö. Ota suuhusi miehen sanat, ota markkinat, miehen nopea kuolema, ota mies, ota suuhusi, poika, katsomatta, ota lonkkaan tyssännyt luoti, ota hintaa, ota heti. Kun nyt rupesin veistämään aikaa, sidottuna, käsiraudoissa, baaritiskille ammuttu nymfi nahkakorsetissaan, kun nyt rupesin puristamaan talttaa kädessani, minun on sanottava: marginaali on keskellä, leveä solmio Neitsyt Marian vatsalla täynna kirjoitusta ja Stabat Mater kuin fallos. Tyttö on niin terve, että kuume nostaa hänet puuhun. Soidintanssin helma ärsyttää tutkijoita, arabialaista kalligrafiaa muistuttava päärme, väärä purenta kuin hauella. Tytön temput kirjataan osaksi identiteettiä, otetaan kassista eväät ja keitetään kahvit. Laulusta irtoavat hampaat, joskus näin tästä unta, kita halkeaa ja nielusta kumpuaa jäykkä loitsu, pitkään samassa asennossa maannut karhu vaatii uhria ja pyhitystä kovempaa rytmiä. Olkanivelestä laskee joki. Kämmen on täynnä lietettä, joka valuu sormien välistä kuin päivä. Minulle ei jää mitään, mutta kaikki mihin kosken, tähkii. Raadot heitetään sillalta. Se on kaunis, 1100-luvulta, kirkko ja luostari. Pojat istuvat ongella ja raskaat proomut vetävät kivihiiltä ylävirtaan. Pohjassa pyrstö heilahtaa, jo kesken heilahdusta uni sokaisee heidät ajalla jolloin ei puhuta. Orvaskeden ja luiden välinen tila on kokonaan lihaa. Hämärässä syitä ei näe lukea, sinä nukahdat ja kirja kaatuu sekaviin merkkeihinsä, raivaa tietään lihan läpi kuin sikiö •Kun puhuu miehistä •Minun elämäni Sapfo •Selviytyjä •Silmät kuopassa •Tekaistu historia: meritaistelu •Vaarojen lävitse Kun puhuu miehistä Vasta kuolemansa hetkellä hän lakkasi kulkemasta isänsä jalanjäljissä ja huusi hädissään, että häneltä ol